Serendipity

Olen aina uskonut todella voimakkaasti siihen, että asiat tapahtuvat syystä. Osittain siksi, että se helpottaa epätoivon hetkellä edes hieman, ja toisaalta siksi, että asiat ovat aina järjestyneet. Aikaa saattaa kulua, mutta jälkeenpäin se vasta onkin helppoa tarkastella kaikkia niitä hyviä asioita mitä epäonnistumisista ja huonosta tuurista on seurannut.

Kun sain ensimmäisen kerran kuulla päätyneeni opiskelijavaihtoon etelä-Teksasin pieneen rajakaupunkiin Laredoon en todella ollut järin innoissani, mutta nyt ei voi kuin ihailla sattuman vaikutusta elämään - tapasin mieheni juurikin siellä, urban sociology -kurssilla jonka valitsin aivan sattumalta viime tipassa. Yhteisten tuttavien kautta mies uskalsi tulla luentojen ulkopuolella juttelemaan ja siitä se lähti... Vietimme suurimman osan vaihtokeväästä erottamattomina, mutta emme siltikään tienneet mitä tehdä kesän tullessa. Mies oli jo päättänyt liittyä laivastoon, ja minulla oli vielä monta vuotta koulua edessä, puhumattakaan oleskeluluvan saamisen vaikeudesta. Mitä lähemmäs lähtö tuli, sitä varmemmin kuitenkin tiesimme ettei tästä voi päästää irti :) Palasin Suomeen noin tuhannen itkukohtauksen jälkeen vain palatakseni muutama viikko myöhemmin Teksasiin, hyvästelin miehen laivastoon ja palasin taas Suomeen. Vietimme koko pitkän syksyn erillämme, mies ensin Chicagossa ja sitten Floridassa ja sinne matkustin taas jouluksi, sillä laivasto kielsi kaikki ulkomaanmatkat siltä talvelta. Tällä reissulla mies kosi, ja häitä juhlimme seuraavana keväänä Suomessa. 

Seuraavan syksynä saimme viisumipaperit lähtemään ja täällä sitä ollaan, vihdoinkin. Suurimman osan avioliitostamme olemme viettäneet erillämme, mutta en epäile hetkeäkään etteikö se olisi vaivan arvoista - on vaikea kuvitella tilannetta minkä vuoksi heittäisimme hukkaan jotain minkä puolesta olemme joutuneet taistelemaan näin kovasti. Pisimmillään vietimme erossa 8 ja puoli kuukautta, johtuen suurimmaksi osaksi miehen seilauksesta pitkin Tyyntä Valtamerta. Valitettavasti tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, uusi komennus tulee ennemmin tai myöhemmin... mutta silloinkin olemme varmasti taas yhtä komennusta vahvempia. (Mielenkiinnolla odotan miltä tuntuu kun virallinen ilmoitus lähdöstä tulee, siitä hetkestä on varmasti kaikki järkiperäinen ajattelu ja "kyllä tää tästä, täähän on oikeestaan ihan hyvä juttu" -selittely kaukana :D mutta sitten myöhemmin seestytään ja kerrataan mitä kaikkea ihanaa siitäkin seurasi. Itsensähuijaamisen oppitunti nro 1.)

Joka tapauksessa on välillä hassua ajatella mihin kaikkialle sitä pienet (ja vähän suuremmat) päätökset elämää vievätkään. Enpä olisi ikinä ajatellut päätyväni teksasilaisen sotilaan vaimoksi Kaliforniaan kun laitoin hakupaperit vetämään vaihtoa varten :)

Miten siellä on puolisoita tai parhaita kavereita tavattu? Tai onko muita outoja sattumuksia osunut elämään? Olisipa kiva lukea teidänkin kokemuksia!