Joulukuu!

Jes, meikän lempikuukausi, ainakin tänä vuonna. Mies tulee kotiin ihan näillä näppäimillä, apua! Vietin koko kiitospäiväviikonlopun puunaten kotia ja valmistellen homecomingia naurettava virne naamalla. Uskomatonta, että yli 8 kuukautta kestänyt deployment loppuu - välillä en ollut ihan varma näkyykö tunnelin päässä edes valoa... En suosittele kokeilemaan, voin kertoa, että nämä olivat harvinaisen kamalat 8 kuukautta. Tosin, hopeareunus tässäkin, sillä kaiken itse hoitaminen täällä, missä monet asiat toimivat eri tavalla tai ovat muuten uusia, opetti paljon. Eipä mene sormi suuhun samalla tapaa kuin ennen - nykyäänhän olen siis äärimmäisen hyvä kysymään tutuilta ja tuntemattomilta apua minkä tahansa suhteen. Jenkeissä on myös helplinet kaikkeen, eli kun pääsin yli puhelinpelostani ei mua pysäyttänyt enää mikään.

Tässä kuussa pääsen viettämään myös omia ja miehen synttäreitä, sekä tietty joulua. Vietämme sitä ensimmäistä kertaa Kaliforniassa, ja haluaisin joulusta niin suomalaisen kuin mahdollista - eli laatikkoreseptejä kehiin! Ruisjauhoja aion etsiä jostain seuraavaksi, jotta voisin väsätä karjalanpiirakoita. Jos siellä on joku ulkosuomalainen ruudun takana, vinkit jakoon puuttuvien ainesosien tai muiden kommervinkkien suhteen!

Olen ollut säälittävä valokuvaaja viime aikoina, ja pahoittelen surkeiden kännykkäkuvien puuttumista (tuskin ketään haittaa haha). Viimeaikainen helmi löytyi kuitenkin: Fridalle ostamani tonttulakki. Koira ei ollut järin imponoitu tästä. Mun mielestä hauskinta hetkeen.

One year today

Tänään tulee vuosi täyteen siitä, kun muutin tänne. Uskomatonta ajatella kaikkea sitä, mitä olen vuoden aikana oppinut, kuinka paljon olen kasvanut ihmisenä ja mihin olenkaan loppujen lopuksi pääni pistänyt.

Vasta jälkikäteen olen tajunnut, kuinka vaikeaa elämä oli saada täällä alkuun, ja kuinka yksinäistä oli kirjoittaa gradua tuhansien mailien päässä kaikesta vertaistuesta. Vaikka en sillä hetkellä kokenutkaan mitään kulttuurishokkia, on se nyt selvää, että todellakin koin. Itkin turhautumistani niin monesti, yritin oppia asioita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, pelkäsin jatkuvia uusia tilanteita, kirosin kun en tajunnut puhelimessa mitä puhutaan ja kaipasin Suomea.

Vasta viime keväänä tunsin olevani kotona, ja palaset asettuivat kohdalleen. Minulla on pieni, mutta uskomattoman ihana kaveripiiri, lupsakka koira, talo, jossa viihdyn ja mies, jonka kotiinpaluuta en millään jaksaisi odottaa <3

Ei elämä siltikään aina mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta on se jo huomattavasti helpompaa. Uuteen maahan muuttaminen ja elämän rakentaminen tyhjästä on todella rankkaa, en valehtele. On se silti sen arvoista. Viimeinen vuosi on ollut täynnä niin paljon naurua, onnea, uusia uskomattomia kokemuksia, reissuja, paikoilleen asettumista ja itseni haastamista, että se jyrää sata nolla kaiken negatiivisen yli.

Jos siellä on joku samankaltaisessa tilanteessa, tsemppiä aivan hirveästi. Lupaan, että jossain kohtaa helpottaa.

I might not be the same, but that's not important / No freedom 'til we're equal, damn right I support it.

Blogihiljaisuus loppuu pian, paljon on asiaa mutta niin vahan aikaa (ja aakkosia!)! Ensi viikolle on jo luvassa vaikka mita, tulkaapa silloin takaisin ystavat hyvat. Siihen asti, juhlitaan tata ja muita huikeita uutisia mita talta suunnalta on talla viikolla kantautunut (tsekkaa ainakin tama ja tama, jos et tieda missa mennaan). One step closer, America.

Tanaan kilistan skumpat ystavien kanssa etenkin uutiselle siita, etta myos Department of Defense on paattanyt alkaa tyostamaan paatosta, jolla myos homoparit saisivat military-edut puolisoilleen. Tanssimme ehka myos muutaman askeleen, ja kuuntelemme repeatilla tata:


Avarakatseista viikonloppua, kaunokaiset.

Halfway

Apua, mun loma on jo yli puolen välin! Käytin ekat puoltoista viikkoa panikoimiseen siitä, että olen liian pitkään Suomessa, podin koti-ikävää ja kaipasin pikku-Fridaa, ja nyt sitten tuntuu, että on ainakin sata asiaa tekemättä, kymmenen ihmistä näkemättä ja shoppaamaankin halusin ehtiä.



Paljon olen kyllä jo ehtinytkin, ja siksi varmaankin aika tuntui alkuun niin pitkältä, että eihän mulla muka ollutkaan niin paljoa tekemistä ja näkemistä. Ihanaa täällä on ollut, mutta kaikilla on se oma elämä, työt ja perheet, ja minulla taas ei – mun elämä on jo muualla. Oma koti kun on aina oma koti, vaikka eipä sielläkään kukaan odota. Aika on kyllä mennyt kamalan nopeasti nyt Suomessa, mikä on tietysti ihanaa kun vähän väkisinkin ajan kulumista sattuneesta syystä odottaa ja toivoo. Ne rutiinit on kuitenkin aika tärkeitä, ja se että saisi purkaa laukut ja vain olla. Tosiaan, matkalaukkuelämä alkaa riittämään, sillä olen korkeintaan kolme yötä ollut yhdessä paikassa ja tuntuu etten muuta teekään kuin pengon laukkuja, puran niitä toisten lattioille ja pakkaan taas.



Nyt kuitenkin otan kaikki irti loppulomasta, juon paljon hyvää kahvia, nautin pullasta ja tuoreesta leivästä, torikahveista, hyvästä ja harvinaisesta seurasta, viinistä, vesisateesta, yöttömistä öistä, kesäisestä Tampereesta ja Helsingistä, saunasta ja nauran niin paljon ettei ne kesä ja syksy sitten tunnukaan ihan niin pitkiltä kaukana Kaliforniassa.

Aurinkoista viikkoa!

When ignorance reigns, life is lost.

Tämä oli kaiverrettu kaverini autoon, tukikohdassa. Uskomatonta, että asun paikassa, jossa on näin kapeakatseisia ja raukkamaisia ihmisiä.

Underway, Shift Colors!

Miehen lähtötohina on tarkoittanut aikamoista menoa viime viikkoina, eikä kaikki hoidettavat asiat tainneet siltikään tulla tehdyksi, vaan jääkaappiin liimatulla listalla on edelleen muutama kohta ilman check-merkkiä perässään.

Olen suhtautunut koko hommaan todella ristiriitaisin fiiliksin, välillä ryven itsesäälissä ja vihaan laivastoa ja miehen työtä, ja välillä taas koen jonkinlaista voimaantumista ja päätän ottaa tämän tilaisuutena vaikka mihin (ei mennä yksityiskohtiin vielä). Sitten taas suutun ja lopulta alistun kohtalooni sillä itsehän olen tämän tien valinnut. Niin, onko mulla edes oikeutta valittaa kun tiesin komennuksen olevan edessä? Kokeneet laivastovaimot suhtautuvat laivan lähtöön ihailtavalla tyyneydellä, ja heitä katsoessani mietin, helpottaako tämä omalla kohdallani koskaan. Ehkä he osaavat jo peittää pelkonsa ja ahdistuksensa, sillä eihän se auta mitään - tilanteesta on nyt vain selvittävä. Toisaalta, meidän jos kenen luulisi olevan jo kokeneita erossaolijoita, sillä viimeiset kahdeksan kuukautta on pisin aika, minkä olemme yhdessä viime vuosien aikana viettäneet...

Muiden kommentit siitä, kuinka aika menee yllättävän nopeasti eivät myöskään auta, sillä aikahan menee tasan sitä samaa nopeutta kuin aina. Jotkut päivät, viikot tai jopa kuukaudet saattavat tuntua nopeammilta kuin toiset, mutta sitten on niitä päiviä jotka kestävät IKUISUUDEN ja tasapainottavat tilannetta huomattavasti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, ja onhan tässä hyviäkin puolia: ei ole montaa niin hienoa tunnetta kuin toivottaa kotiin puoliso monen kuukauden erossaolon jälkeen. Toista ei todella pidä itsestäänselvyytenä!

Tosiassahan mies lähti jo muutama viikko sitten, mutta lähdöstä tuli vasta nyt julkista tietoa. Saatoin miehen lentokentälle, josta hänet lennätettiin San Diegoon laivalle, joka suuntasi siitä sitten eteenpäin. Lähdön hetki oli todella surullinen, sillä olen maailman surkein hyvästelijä. Me odotimme lähtökäskyä sanomatta mitään. Mitä siinä kohtaa enää edes sanoo toiselle, jota ei välttämättä näe koko loppuvuonna? Tule ehjänä takaisin? Soitetaan muutaman viikon päästä, jos yhteys toimii?

Tyydyin vain hengittämään syvään - eiköhän kaikki tärkeä ollut jo sanottu. Onneksi sähköposti toimii suurimman osan ajasta. 

Fair winds and following seas my love <3

Ajatuksia lauantaihin

Kaunista viikonloppua!

Pikapäivitys

Hui, tähän väliin sattukin hieman tahaton blogitauko, uups! En ole totta puhuen edes katsahtanut blogiin päin, sillä maailmankaikkeus on heittänyt eteen jos jonkinlaista tuumattavaa, eikä tuo koiranketalekaan ota parantuakseen: yskä on ennallaan tai jopa pahempi ja eläinlääkäriin mars huomenaamulla.

Miehen uuden komennuksen päivät varmistuivat, tai ainakin niin paljon, että valmisteluja on ollut pakko alkaa miettiä: kuka vahtii taloa kun menen Suomeen, missä saamme power of attorneyn hoidettua, kuinka monta valkoista ja sinistä t-paitaa pitikään sotilaalla olla seabagissään, missä on kaikki tärkeät paperit, joita tarvitsen komennuksen aikana, ja missä ne paperit, jotka mies tarvitsee plus ehkä tärkeimpänä mitä ihmettä teen ne kuukaudet kun mies on poissa?

Palaan tähän ja muihinkin mylleryksiin pikimmiten, mutta nyt on nukuttava, että jaksan herätä sekä viemään koiran eläinlääkäriin että itseni hammaslääkäriin. Ai että huomisesta on tulossa kiva päivä.

Kuva

New Year's Resolutions

Vuosi 2012 oli kokonaisuudessaan aika vauhdikas ja tältä tulevalta vuodelta toivoisinkin vähän enemmän tasaisuutta ja rauhoittumista. Liikaa ei tätä ole kuitenkaan tiedossa, sillä mies joutuu todennäköisimmin uudelle komennukselle ennen kesää, joten muutoksia on edessä väkisinkin. Eipä käy elämä tylsäksi! Laivaston päätöksiin en valitettavasti voi vaikuttaa, mutta muutamia juttuja toivoisin ensi vuoden aikana tapahtuvan, missä ikinä sitä sitten vietänkään.

Mun ehdottomia tavoitteita ensi vuodelle on:

1. Hankkia töitä, jotka olisi edes jotenkin koulutukseni kanssa tekemisissä. Laivasto tarjoaa jonkin verran työllistymismahdollisuuksia ja kontakteja työnantajiin jotka ovat pro-military (eli suosivat laivastopuolisoita työnhaussa), mutta tällä alueella ei tästä ole juuri hyötyä. Tukikohdassa yksistään on niin paljon työnhakijoita alueen vapaisiin työpaikkoihin nähden, etten ole hirveän toiveikas. Lupaan kuitenkin yrittää saada jalkaani edes johonkin väliin, tai sitten tehdä vapaaehtoistöitä jotten vallan mökkihöperöidy.

2. Olen haaveillut koirasta niin kauan kuin muistan, ja viimein näyttäisi elämäntilanne siltä, että sellaisen hankkiminen olisi järkevää. Haluamme ehdottomasti adoptoida koiran, sillä emme halua tukea breedausta kun on jo niin paljon eläimiä vailla kotia. Ajattelimme ensi viikoloppuna suunnistaa paikallisiin kill sheltereihin, joista adoptoiminen olisi meille mieleisintä.

3. Terveellinen elämä. Tätähän en koskaan ennen ole luvannut ;) Olen sairastellut alkutalven lähes viikoittain, mutta josko sitä taas pääsisi salille käymään useammin, eikä vaan kerran tai kaksi kun nuha on helpottanut. Koiran kanssa tulisi väkisinkin ulkoiltua, ja saisinpa miehenkin joskus pois sohvalta... Win-win! Olen myös maailman huonoin nukkuja ja unirytmini on erittäin kyseenalainen, joten kunnolliseen unihygieniaan panostaminen ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Makuuhuoneen jokailtainen tuuletus siis tavaksi ja päikkärit pannaan!

4. Haluan aloittaa myös jonkin harrastuksen, mutta en vielä ole päättänyt mitä tehdä. Ehdotuksia? Liikunnan suhteen täällä päin vaihtoehtoina on karate ja kaikki pallolajit... Meikän silmä-käsi -koordinaatiolla jälkimmäinen on todella huvittavaa surullista vaarallista seurattavaa. Valokuvausta ja espanjaa olisi kiva opetella, mutta enpä tiedä onko tähän mahdollisuutta - pikainen googlettelu ei ainakaan vielä tuottanut tulosta. Jotain keksin kuitenkin, se on varma.

Jokohan riittäisi? Tässäkin voi olla jo liikaa, mutta ainakin ne on nyt kirjoitettuna ylös. Toivottavasti tämä tsemppaa myös tekemään töitä näiden tavoitteiden eteen!

Mitä te lupasitte? Alkoiko uusi vuosi ilman päänsärkyä?

Another year in the books

Monessa blogissa on tainnut kiertää vaikka minkälaisia kuluneen vuoden retrospektiokyselypostauksia ja hyppään minäkin nyt tähän menneen pohdiskelun kelkkaan kun en mielikuvituksettomassa ja vähän yksinkertaisessa mielessäni muutakaan keksi. Nämä kysymykset nappasin Emmalta, jonka blogia suosittelen kenelle tahansa hyvää huumoria ja elämäniloa arvostavalle.

1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

Olen, ja kiitollisena ottanut vastaan niistä jokaisen. Muutamasta uudesta tuttavuudesta on tullut todella hyviä ystäviä, henkireikiä joita ilman elämä täällä olisi paljon haastavampaa. Vertaistuki on tässä elämäntyylissä äärimmäisen tärkeää - ei tätä hulluutta tajua kukaan yhtä hyvin kuin toinen laivastovaimo.

2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

Paljonkin, muun muassa avantouinut, muuttanut Jenkkeihin, valmistunut filosofian maisteriksi, opetellut leipomaan pullaa ja ajamaan autoa täällä... Kaikenlaista uutta on ehtinyt tähän vuoteen mahtua.

3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

Naimisissa oleminen kai lasketaan? Eli kyllä :)

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Toistan itseäni nyt vähän, mutta tänne muutto oli varmasti yksi mitä en hetkeen unohda, samoin kuin päivä, jolloin graduni hyväksyttiin. Juhannus kavereiden kanssa oli myös ihana, ja oikeastaan kaikki ne yliopiston kahvilassa/pihalla/kirjastossa vietetyt juoruamishetket, joiden ansiosta kirjojen parissa puurtaminen ja elämä ylipäätään eivät tuntuneet niin pahalta.

5. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?

Aivan varmasti, onhan hiusten värikin aivan eri... Näin isot muutokset elämässä muuttavat ihmistä vähän väkisinkin. Olen ymmärtäväisempi erilaisuutta kohtaan, ja varmasti kohteliaampi kuin ennen. Itsepäisyydelleni en mahda mitään, mutta olen oppinut pitämään suuni kiinni edes joskus - jokaiseen idioottimaisuuteen mitä muut päästävät suustaan ei tarvitse tarttua. Vielä kun oppisin sensuroimaan ne omat idiotismit! Ainakin olen yrittänyt oppia kärsivällisemmäksi, mutta miehen naurahtamisesta päätellen tässä on vielä parantamisen varaa :) Toivottavasti kuitenkin parempaan suuntaan mennään koko ajan.

6. Oletko lihonut?

Samoissa lukemissa mennään.

7. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

En.

8. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

Enpä ole, taitaa olla vain kaksi elokuvaa jotka olen yksin käynyt katsomassa: King's Speech ja Ilves ja Poika (lol).

9. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

En ole. Kielilävistyksen otin pois alkuvuodesta 10 vuoden jälkeen. 

10. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

Enpä oikein osaa arvottaa tuttavuuksia näin, kaikista tykkään. 

11. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?

Mitäköhän lupasin? Valmistuminen taisi olla yksi, eli sen pidin.

12. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Kyllä, yksi ystävistäni sai pienen pojan, ja miehen perhekin kasvoi syksyllä.

13. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei.

14. Missä maissa kävit?

Tämä vuosi meni Suomessa ja Jenkeissä.

15. Mitä haluaisit vuodelta 2013 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2012?

Häämatkan, mielenkiintoisen työn ja oman auton.

16. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2012?

23.8.2012

17. Mikä oli vuoden 2012 suurin onnistuminen?

Tänne asettuminen ja valmistuminen, no doubt.

18. …ja suurin epäonnistuminen?

Saamattomuuteni? Se hetki kun sain viimein gradun valmiiksi ja tajusin, että viimeistelyyn olisi oikeasti mennyt noin kuukausi, vaikka jotenkin kummasti sain siihen uppoamaan neljä. Ahhh prokrastinaatio ja jälkiviisaus.

19. Kärsitkö vammoista?

Monenlaisista - niin henkisistä kuin fyysisistä :D Selkäni on vihoitellut koko vuoden, ehkä ensi vuonna saisin lääkäriajan aikaiseksi? Aikamoisia lupailen. Syksyllä alkoivat myös polvet ärsyyntyä ja tätä käytänkin nyt hyvin tehokkaana tekosyynä jättää jalkakyykyt tekemättä salilla - vaihtoehtoisia liikkeitä jaloillehan ei ole.

20. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Lentoliput Kaliforniaan, Teksasiin ja Suomeen. Toukokuu tulejo!

21. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

Ystävät ovat olleet huikean ihania ja pitäneet mut järjissäni tämän kaiken keskellä. Mies (vaikka ajaakin meikän järjiltään aika ajoin), on myös syy miksi koti-ikävä on potemisen arvoista.

22. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

Miehen? :D Niinkin paljon aikaa kun viettää toisen kanssa ei kiukuttelulta voi välttyä.

23. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Ruokaan, huonekaluihin, lentolippuihin... Pääosin kaikkeen järkevään, ja olen nytkin yrittänyt keskittyä määrän sijasta laatuun ja vähentää päähänpisto-ostoksia erityisesti vaatteiden suhteen.

24. Mistä innostuit eniten?

Uuteen maahan ja tähän taloon muuttamisesta, töiden lopettamisesta, kesästä.

25. Vuoden 2012 ihmiset:

Veera, Laura, Essi. Äiti ja isä.

26. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Aika lailla samoissa mennään. Olen eri tavalla onnellinen kuin vuosi sitten, sillä silloin kaipasin miestä ja nyt kaipaan ystäviä ja perhettä. You win some, you lose some.

27. Lihavampi vai laihempi?

Samoissa mennään. Eikö tää kysymys tullu jo?

28. Rikkaampi vai köyhempi?

Rahallisesti köyhempi. Elämänkokemuksessa rikas ku pieni sika!

29. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

En tiedä, kirjoittaneeni graduni nopeammin? Kuntoilla olisin voinut enemmän, ja tietenkin matkustaa olisin halunnut. Luottanut siihen, että asiat järjestyvät kyllä.

30. …entä vähemmän?

Stressanut, panikoinut ja murehtinut. 

31. Miten vietit joulun?

Perheen kanssa vanhempieni ja veljen luona, hyvin perinteisin menoin. (EDIT:// Ajattelinpa jostain syystä joulua 2011, kun taas joulu 2012 meni Teksasissa miehen perheen luona.)

32. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

En keksi mitään yksittäistä hetkeä, tai ainakaan mitään mistä tänne kirjoittaisin. Varmasti jotain kiukutteluja olisin voinut jättää väliin.

33. Rakastuitko vuonna 2012?

Kovasti ja aina vaan uudestaan <3

34. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

0.

35. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

Walking Dead oli huikea, en malta odottaa sen jatkumista. Toinen hyvä oli kaikessa älyttömyydessään Honey Boo Boo. Ja Girls!

36. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

En usko että olen yläasteen angstailujen jälkeen "vihannut" ketään. Aika voimakas sana.

37. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Koulujutuilta tuskin ehdin lukea mitään muuta, mutta Hunger Gamesin luin ja se oli ihan ok. Yöpöydällä odottaa Water for Elephants, josta olen kuullut paljon hyvää.

38. …entä musiikillinen löytö?

Apua mulla on maailman huonoin muisti tällaisen suhteen, miten kukaan muistaa milloin on alkanut tykätä jostain? Calle 13 on aika hauska ja soi usein autossa, kuin myös Interpol josta olen taas innostunut. Lasketaanko musiikkiradio Pandora?

39. Mitä halusit ja sait?

Maisterin tutkinnon ja työluvan Jenkkeihin.

40. Mitä halusit, muttet saanut?

Uskomatonta kyllä, mutta kukaan ei tullut ovelle koputtamaan ja tarjoamaan unelmieni työtä huippupalkalla lyhyen matkan päästä kotoa.

41. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Pitch Perfectin kävin tsekkaamassa ja tykkäsin kovasti. Viime viikolla katsoin my all time favoriten American History X:n pitkästä aikaa ja se oli just niin hyvä kun muistin. Drivestä tykkäsin myös!

42. Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Hoidin asioita, näin ystävää, söimme japanilaista bbq:ta... Ihana päivä oli.

43. Ketä kaipasit?

Ystäviä.

44. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi? 

Kts. kohta 21.

Huh, olipa urakka. Ensi vuoden lupauksista voisinkin kirjoittaa sitten tammikuun puolella.

Hyvää Uutta Vuotta ihanat! Juhlikaa hyvin ja muistakaa suojalasit! 

Kiitos kun olette blogia lukeneet ja kommentoineet, nähdään vuonna 2013 :)

26-year-old me

Vietän tänään synttäreitäni, aika matalalla profiililla mutta kuitenkin. Synttärini on aina olleet mun lempipäiviä, kukapa ei tykkäisi yhdestä päivästä vuodessa kun saa mieheltä läpi melkein mitä tahansa (aamupala sänkyyn ja ainakin kaksi jalkahierontaa olis listalla), kakkua tai tuhottomasti onnitteluja facebookiin heh. Viime vuonna koin jonkinnäköistä ikäkriisiä ensimmäistä kertaa ikinä, mutta nyt suhtaudun vanhenemiseen edes hieman rauhallisemmin: onhan mulla kuitenkin uunituoreet maisterin paperit taskussa, mies kainalossa, aurinko horisontissa ja ura edessä. Jos ei mennä yksityiskohtiin siitä, miten käytännössä urani aukeaa, on kaikki muuten ihan hyvin. Haen vieläkin paikkaani täällä palmujen keskellä, mutta taidan myös olla sitä tyyppiä joka ei ikinä oikein asetu kokonaan paikalleen - jotain uupuu aina. Jotain mikä tekisi kaikesta täydellistä, vaikka eihän sellaista olekaan. Kaikessa kärsimättömyydessäni yritän kuitenkin olla onnellinen kaikesta mitä mulla jo on, vaikka en kaikkea nythetitänään saakaan. Hieman haastavaa aina ajoittain, mutta hiljaa hyvä tulee.


Viime päivinä on ollut kyllä harvinaisen hankala uskoa että olen tosiaan muka vuoden viisaampi ja vanhempi, sillä en ole vieläkään oppinut, kymmenien epämääräisten kokeilujen jälkeen, ettei hiusten kotivärjäykset ole ikinä hyvä idea. Sama pätee juomapeleihin ja jello shotteihin... Ehkä siis ensi vuonna?

Nyt mies kolistelee alakerrassa siihen malliin, että täytyy taas esittää nukkuvaa :) Hyvää viikkoa sinne, missä ikinä tätä luetkaan!

Serendipity

Olen aina uskonut todella voimakkaasti siihen, että asiat tapahtuvat syystä. Osittain siksi, että se helpottaa epätoivon hetkellä edes hieman, ja toisaalta siksi, että asiat ovat aina järjestyneet. Aikaa saattaa kulua, mutta jälkeenpäin se vasta onkin helppoa tarkastella kaikkia niitä hyviä asioita mitä epäonnistumisista ja huonosta tuurista on seurannut.

Kun sain ensimmäisen kerran kuulla päätyneeni opiskelijavaihtoon etelä-Teksasin pieneen rajakaupunkiin Laredoon en todella ollut järin innoissani, mutta nyt ei voi kuin ihailla sattuman vaikutusta elämään - tapasin mieheni juurikin siellä, urban sociology -kurssilla jonka valitsin aivan sattumalta viime tipassa. Yhteisten tuttavien kautta mies uskalsi tulla luentojen ulkopuolella juttelemaan ja siitä se lähti... Vietimme suurimman osan vaihtokeväästä erottamattomina, mutta emme siltikään tienneet mitä tehdä kesän tullessa. Mies oli jo päättänyt liittyä laivastoon, ja minulla oli vielä monta vuotta koulua edessä, puhumattakaan oleskeluluvan saamisen vaikeudesta. Mitä lähemmäs lähtö tuli, sitä varmemmin kuitenkin tiesimme ettei tästä voi päästää irti :) Palasin Suomeen noin tuhannen itkukohtauksen jälkeen vain palatakseni muutama viikko myöhemmin Teksasiin, hyvästelin miehen laivastoon ja palasin taas Suomeen. Vietimme koko pitkän syksyn erillämme, mies ensin Chicagossa ja sitten Floridassa ja sinne matkustin taas jouluksi, sillä laivasto kielsi kaikki ulkomaanmatkat siltä talvelta. Tällä reissulla mies kosi, ja häitä juhlimme seuraavana keväänä Suomessa. 

Seuraavan syksynä saimme viisumipaperit lähtemään ja täällä sitä ollaan, vihdoinkin. Suurimman osan avioliitostamme olemme viettäneet erillämme, mutta en epäile hetkeäkään etteikö se olisi vaivan arvoista - on vaikea kuvitella tilannetta minkä vuoksi heittäisimme hukkaan jotain minkä puolesta olemme joutuneet taistelemaan näin kovasti. Pisimmillään vietimme erossa 8 ja puoli kuukautta, johtuen suurimmaksi osaksi miehen seilauksesta pitkin Tyyntä Valtamerta. Valitettavasti tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, uusi komennus tulee ennemmin tai myöhemmin... mutta silloinkin olemme varmasti taas yhtä komennusta vahvempia. (Mielenkiinnolla odotan miltä tuntuu kun virallinen ilmoitus lähdöstä tulee, siitä hetkestä on varmasti kaikki järkiperäinen ajattelu ja "kyllä tää tästä, täähän on oikeestaan ihan hyvä juttu" -selittely kaukana :D mutta sitten myöhemmin seestytään ja kerrataan mitä kaikkea ihanaa siitäkin seurasi. Itsensähuijaamisen oppitunti nro 1.)

Joka tapauksessa on välillä hassua ajatella mihin kaikkialle sitä pienet (ja vähän suuremmat) päätökset elämää vievätkään. Enpä olisi ikinä ajatellut päätyväni teksasilaisen sotilaan vaimoksi Kaliforniaan kun laitoin hakupaperit vetämään vaihtoa varten :)

Miten siellä on puolisoita tai parhaita kavereita tavattu? Tai onko muita outoja sattumuksia osunut elämään? Olisipa kiva lukea teidänkin kokemuksia!

In the Navy

Minulta kysyttiin tovi sitten mitä mieltä itse olen USA:n laivastosta ja patriotismista ylipäätään, ja omasta vastauksestani alkoi tulla niin pitkä että siirsin pohdintani kokonaan omaksi postauksekseen ja päätin palata asiaan. Muistan kun mieheni tavatessani hän ilmoitti jo alkuun, että aikoo liittyä laivastoon. Syitä oli monia, mutta sotilasura on arvostettu työ ja heillä tämä kulkee suvussa. Olisittepa nähneet ilmeeni silloin! Sekoitus hämmennystä (kuka tätä haluaa?), surullisuutta (nehän kuolee omissa sodissaan jatkuvasti!) ja epäuskoa mitä kaikkea minun pitäisi kestää tätä jos suhteemme etenisi (eipä sillä että mulla olisi ollut mitään käsitystä mitä oikeasti olisi edessä...).

Suhtauduin silloin koko Yhdysvaltoihin paljon negatiivisemmin, kritisoin koulutusjärjestelmää ja terveydenhuoltoa minkä kerkesin, kirosin heidän ulkopolitiikkaansa ja tapaansa tunkea nenänsä joka soppaan maailmassa ja mitä enemmän luin maahanmuuttolaeista, sitä vähemmän halusin ryhtyä koko hommaan. Miehen sopimus oli kuitenkin jo allekirjoitettu, eikä poispääsyä enää olisi - sopimuksen purkaminen on lähes mahdotonta ilman että tekee jotain laitonta, ja se nyt ei tullut muutenkaan kyseeseen. Kun kerran sitoutuu tähän työhön, hallitsee se todella montaa osaa elämästä. Kaikista eniten minua on varmasti viime vuosien aikana turhauttanut se, että tämä instituutio on saanut päättää koska mieheni saa käydä Suomessa, koska saamme mennä naimisiin, missä tulemme asumaan, mitä mies saa viikonloppuisin tehdä... Siksi sanotaan, ettei sotilaiden kanssa kannata mennä naimisiin kun he ovat jo naimisissa ;) Sotilaat ovat sidottuja työhönsä 24/7, ja periaatteessa esimerkiksi tiettyä mailimäärää pidemmälle ei saa matkustaa viikonlopun aikana, sillä kaikkien tulee olla tavoitettavissa niinkin todennäköisen tilanteen edessä että sota syttyy siinä lauantai-iltapäivän hujakoilla.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, sotilastukikohdassa jossa näkyy USA:n lippuja ja God bless -kylttejä varmasti enemmän kuin monessa muussa lähiössä, odottamassa seuraavaa kertaa kun mies pakkaa univormunsa ja lähtee kuukausiksi puolustamaan maansa vapautta - vapautta, joka ei ole uhattuna ollutkaan. Tähän normaalielämään olen kuitenkin tottunut jo, miehellä kun on perus 7-15 työ, ja pääasiallisesti viikonloput ovat vapaina. Hänet voidaan kuitenkin lähettää laivalle milloin tahansa, ja tässä sitä odotellaankin milloin arpa osuu häneen seuraavan kerran. Toukokuussa loppui edellinen puolen vuoden komennus ja uusi tulee ennen pitkää. Älkää kysykö mitä itse meinasin silloin tehdä, en tiedä itsekään :D

Oma suhtautumiseni asiaan on muuttunut siten, että huomaan olevani paljon seesteisempi, enkä kapinoi systeemiä vastaan ihan niin paljoa kuin aiemmin. Onneksi näin, olisi voinut käydä elämä aika raskaaksi jos olisin jatkanut kiukutteluani pidempään. Työ on työtä, ja tämä elämäntyyli sattuu vain vaatimaan hieman enemmän sopeutumista. Tottahan on, että laivasto mahdollistaa tällä hetkellä sen että saamme asua talossa johon meillä ei ikinä olisi muuten varaa, ja saan naputtaa graduani päivät sen sijaan että tekisin minimipalkalla töitä jotta pöydässä olisi ruokaa.

Mitä tulee isänmaallisuuteen täkäläisissä, on ollut helpottavaa huomata, että osa on hyvinkin kriittinen maatansa kohtaan, ja osaa kyseenalaistaa laivaston päätöksiä. Osa taas... Not so much. Tämä pätee varmasti myös suomalaisiin, onhan sielläkin niitä vannoutuneita patriootteja sulkemassa rajoja. Niinkuin varmasti voitte kuvitella, hyvin ylpeitä täällä kuitenkin maasta ja laivastosta ollaan, ja vähän vähemmän ymmärtäväisiä kun kritisoin esimerkiksi aiemmin mainitsemaani kansallislaulun soittamista kahdesti päivässä. :D (korjaus muuten tähän, jälkimmäinen biisi onkin Taps!). Toisaalta, olisin varmasti itsekin maanpetoksesta syyttämässä jos joku naputtaisi esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista, olivat ne sitten kuinka vanhanaikaisia ja jäykkiä tahansa. (Tähän väliin on kyllä pakko kertoa juuri tapahtuneesta: kävin tukikohdan elokuvateatterissa, ja mikäs muukaan sieltä pärähti ennen elokuvan alkua soimaan kuin kansallislaulu... Meikän ilme siinä kohtaa kun kaiuttimista kuului "Please stand for the national anthem of the United States of America" oli varmasti jännittävä. Eikä tässä vielä kaikki, sillä itse elokuva oli aikamoista propagandatykitystä, jossa mieleenpainuvin line oli varmasti se, kun Pohjois-Korea hyökkäsi USA:an ja Chris Hemsworth puhui sotaan lähteville jenkkikapinallisjoukoille: "When we go into other countries, we bring the order. Here, we bring chaos." Purskahdin tahattomaan nauruun. Muut eivät.)

Summa summarum, en voi sanoa että aina ymmärtäisin miksi tämän tien haluaa valita, mutta olen yrittänyt oppia näkemään ne hyvät puolet. Kasvattavaa tämä ainakin on, ja näenpähän tästä kulttuurista puolen johon kovin monella suomalaisella ei ole pääsyä! Vaihtoehtoahan minulla ei ole, sillä sopimus jatkuu vielä 2 vuotta, 37 viikkoa ja 6 päivää, mutta kuka tässä päiviä laskee?

Kuvituksena laivaston synttäreiltä napatut kuvat. Näytin ihan munapäältä hahaha.

"Parempi olla maailmalla ja kaivata kotiin, kuin olla kotona ja kaivata maailmalle."

Ulkomaille muutto on ollut yksi elämäni isoimmista jutuista, hyppy tuntemattomaan johon en tiennyt edes pystyväni. Vaihtoon lähtökin vaati paljon itseni tsemppaamista, puhumattakaan kokonaan toiselle puolelle maapalloa siirtymisestä ja kaiken tutun jättämisestä.

Elämä alkaa täällä kuitenkin asettua uomiinsa ja Kalifornia tuntuu jo kodilta. Olen tottunut tippaamiseen, small-talkiin tuntemattomien kanssa, jatkuvaan excuse me -tulvaan kun kävelen kahta metriä lähemmäksi toista ihmistä kaupassa ja veden puhdistamiseen ennen juomista. Tekstaamaan ihmisille soittamisen sijaan ja käyttämään laundromatin koneita ilman niiden jumittamista huuhteluasentoon. Osaan arvostaa ilmastointia talossamme ja kauppojen 24/7 aukioloja, leveitä katuja ja isoja parkkiruutuja. Sorruin jopa jo täällä alkaneeseen jouluhehkutukseen ostamalla joulukortit valmiiksi ja koukutuin Starbucksin pumpkin spice latteen.

En ole tuntenut koti-ikävää niin paljoa kuin etukäteen ajattelin, mutta olen toisaalta lähes päivittäin yhteydessä Suomeen. Täällä oleminen tuntuu hyvin luonnolliselta, enkä voi sanoa kokeneeni sitä kulttuurishokkia mikä yleensä odottaa ulkomaille muuttajaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kaipaisi tuttuja ihmisiä ympärilleni, mutta olen tietoisesti yrittänyt olla katselematta vanhoja kuvia kotoa etten ainakaan lietsoisi pahaa oloa niinä päivinä, kun kaikki uusi ärsyttää. Ne päivät kun harmittaa etten vieläkään tunne kolikkoja kassalla, tiedä mitä tehdä kun jokin asia ei hoidukaan ja ei enää jaksaisi soittaa kolmatta kertaa samaan toimistoon ja pyytää ohjeita. Tai kun en voi hoitaa toista asiaa koska en muista miehen sosiaaliturvatunnusta ja ilman sitä eivät omat paperini liiku laivaston sisällä - asia jonka opin yrittäessäni saada maahanmuuttoasioita hoidettua tukikohdassa, käytyäni kolmessa eri toimistossa ja vasta viimeisessä kuultuani, että kaikki tulee kiertää uudestaan sen kirotun tunnuksen kanssa.

Siinä missä kaikki uusi on alkuun jännittävää ja erilaista, alkaa tämä uutuudenviehätys jo hiipua. Kerrankin olisi ihana oppia jotain uutta ilman sitä kuuluisaa kantapäätä. Tietäisin ilman googlettelua ja ympäriinsä soittelua mitä tehdä ja minne mennä. Uusiin ihmisiin on ihana tutustua, mutta enemmän kaipaan sitä, että joku tuntee minut vuosien takaa, tietää mistä tulen ja kuka olen. 

Yritän oppia nauttimaan tästä hetkestä, sillä tosiasiassahan olen todella onnekas ja onnellinen saadessani tämän tilaisuuden tutustua toiseen kulttuuriin, oppia itsestäni ja vielä jakaa tämän kaiken elämäni miehen kanssa. Välillä täytyy muistuttaa itseänikin kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi ovatkaan.

Onnellista viikkoa murmelit!