Underway, Shift Colors!

Miehen lähtötohina on tarkoittanut aikamoista menoa viime viikkoina, eikä kaikki hoidettavat asiat tainneet siltikään tulla tehdyksi, vaan jääkaappiin liimatulla listalla on edelleen muutama kohta ilman check-merkkiä perässään.

Olen suhtautunut koko hommaan todella ristiriitaisin fiiliksin, välillä ryven itsesäälissä ja vihaan laivastoa ja miehen työtä, ja välillä taas koen jonkinlaista voimaantumista ja päätän ottaa tämän tilaisuutena vaikka mihin (ei mennä yksityiskohtiin vielä). Sitten taas suutun ja lopulta alistun kohtalooni sillä itsehän olen tämän tien valinnut. Niin, onko mulla edes oikeutta valittaa kun tiesin komennuksen olevan edessä? Kokeneet laivastovaimot suhtautuvat laivan lähtöön ihailtavalla tyyneydellä, ja heitä katsoessani mietin, helpottaako tämä omalla kohdallani koskaan. Ehkä he osaavat jo peittää pelkonsa ja ahdistuksensa, sillä eihän se auta mitään - tilanteesta on nyt vain selvittävä. Toisaalta, meidän jos kenen luulisi olevan jo kokeneita erossaolijoita, sillä viimeiset kahdeksan kuukautta on pisin aika, minkä olemme yhdessä viime vuosien aikana viettäneet...

Muiden kommentit siitä, kuinka aika menee yllättävän nopeasti eivät myöskään auta, sillä aikahan menee tasan sitä samaa nopeutta kuin aina. Jotkut päivät, viikot tai jopa kuukaudet saattavat tuntua nopeammilta kuin toiset, mutta sitten on niitä päiviä jotka kestävät IKUISUUDEN ja tasapainottavat tilannetta huomattavasti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, ja onhan tässä hyviäkin puolia: ei ole montaa niin hienoa tunnetta kuin toivottaa kotiin puoliso monen kuukauden erossaolon jälkeen. Toista ei todella pidä itsestäänselvyytenä!

Tosiassahan mies lähti jo muutama viikko sitten, mutta lähdöstä tuli vasta nyt julkista tietoa. Saatoin miehen lentokentälle, josta hänet lennätettiin San Diegoon laivalle, joka suuntasi siitä sitten eteenpäin. Lähdön hetki oli todella surullinen, sillä olen maailman surkein hyvästelijä. Me odotimme lähtökäskyä sanomatta mitään. Mitä siinä kohtaa enää edes sanoo toiselle, jota ei välttämättä näe koko loppuvuonna? Tule ehjänä takaisin? Soitetaan muutaman viikon päästä, jos yhteys toimii?

Tyydyin vain hengittämään syvään - eiköhän kaikki tärkeä ollut jo sanottu. Onneksi sähköposti toimii suurimman osan ajasta. 

Fair winds and following seas my love <3

Kevättä rinnassa

Puhaltaako muilla muutoksen tuulet? Varma kevään merkki.

Kuva Pinterest

St. Paddy's Day weekend

Viikonloppuna vietimme St. Patrick's Daytä ystävien seurassa pelaillen (opin, että ladder golf on hauskuudestaan huolimatta aika vaikeeta), grillaten, ja yleisesti vain teimme kaikkea kivaa (miinus miehen honor guard lauantaiaamuna, mutta sainpahan hyvän syyn shopata aikaa tappaessani). Viimeisistä hetkistä yhdessä on yritettävä ottaa kaikki irti, vaikka ärsyttävästi lähtö painaa takaraivossa. Miehellä on onneksi tämä viikko vapaata, jotta ehdimme hoitaa mahdollisimman monta asiaa pois päiväjärjestyksestä nyt kun vielä voimme. To do -listalla on mm. lentoliput itselleni, edelleen se power of attorney, selvittää miten onnistun vaihtamaan auton rekisterin Teksasiin (koska tietenkin se vanhenee Kaliforniassa miehen poissaollessa), loputon ostoslista tavaroista mitä mies tarvitsee mukaan, karkeista ja kuivaruuasta lähtien ja tietenkin opetella käyttämään ruohonleikkuria (no ei oo koskaan tarvinnut vielä leikata nurmikkoa!).

Viikosta tulee siis kiireinen, mutta hyvä niin. Aloitin myös vapaaehtoistyöt tukikohdassa, pitääkseni ajatukset muualla, ja se on kyllä toiminut. Tykkään työstä, ja saanpahan hyvällä omallatunnolla ostaa toimistovaatteita hih.

Maaliskuun eka

Heip!

Mitä teidän viikkoon kuuluu? Täällä hoivataan edelleen sairasta koiraa, antibiootit eivät ole poistaneet yskää vielä ja meikältä loppuu hermot ja eläinlääkäriltä keinot ihan justiinsa. Ärsyttävä yskä, ja ärsyttää että just meille piti tämä sattua, ekan koiran kanssa ja muutenkin kun olisi muutakin murehdittavaa. Yskän takia on lykkäntyneet myös koiran rokotukset ja leikkaus, eli Suomeen ei ole Fridalla mitään asiaa ilman rabiesiä, vaikka Suomen viranomaiset ovat tehneet tämän muutenkin lähes mahdottomaksi. Nyt on siis etsittävä koiravahti siksi aikaa kun meinasin olla Suomessa, eikä suunnittelemani pidempi Suomen reissu tule siis kyseeseen - en usko että haluan koiraa jättää toisen hoiviin paljon kuukautta pidempään, mutta katsotaan nyt. Muutamat ystävistämme ovat jo lupautuneet hommaan, mutta ikävä kyllä osa heistä on komennusuhan alla myös, enkä tiedä uskallanko ottaa sitä riskiä, että joudun etsimään koiralle toisen hoitopaikan Suomesta käsin tai sitten palaamaan kotiin aiemmin kun mies seilaa maailman merillä. En epäile, etteikö asia järjesty, mutta olisihan se ollut kiva, että joku joskus olisi mennyt suunnitelmien mukaan eikä aina hirveän sähläyksen kautta.

Näitä ulkomaankomennuksiahan saattaa sotilaille tulla milloin vain, riippuen alkuperäisestä sopimuksesta. Pääasiassa laivaston sopimukset jakautuvat kahteen: sea duty ja shore duty. Jälkimmäiset ovat onnekkaita, sillä heitä ei voida laittaa laivalle, elleivät niin itse toivo, mutta sea duty -sotilaat menevät aina kun käsky käy. Jos sotilas on ship's company, lähtee hän aina kun laiva lähtee, oli kyse sitten päivästä, viikosta tai 8 kuukaudesta, mutta mies on onneksi kiinnitetty CAGiin eli carrier air groupiin (pienempi tiimi, en tiedä yhtään mitä tämäKÄÄN olisi suomeks... apuja?) ja lähtee aina kun tämä CAG lähetetään. Näin sisämaassa asuvat lähtevät yleensä vain pidemmille reissuille, eikä heitä lennätetä muutaman päivän takia laivoille. Laivastossa nämä sopimukset kiertävät, eli esimerkiksi mieheni aloitti sea dutynä, jolloin sitä voi yhtäjaksoisesti olla neljä vuotta, jonka jälkeen seuraa kolme vuotta shore dutyä, ja taas vuorot vaihtuvat. Mitä pidempään palvelee, sitä tasaisemmaksi vaihtelu käy (muistaakseni kolme ja kolme eikä niin että sea dutyä on enemmän). 

Alunperin on sotilaille luvattu, että he saavat olla maissa saman ajan kuin ovat merillä, eli kolmen kk:n komennuksen jälkeen saisivat olla kolme kk maissa, ennen seuraavaa reissua, mutta käytännössä tämä ei aina toteudu. Mies on ollut onnekas kun on saanut olla kotona näinkin pitkään. Just kylläkin luin hallituksen säästösuunnitelmista ja komennusten määrä on ensimmäinen mitä leikataan jos budjettisopuun ei päästä. Nyt vähän ehkä toivon että näin käy, varsinkin kun kirottu Pohjois-Korea jatkaa uhitteluaan enkä todella haluais miehen joutuvan alueelle.

Tulevan komennuksen päivistä, kohteista tai edes kuukausista en voi valitettavasti OPSECin, eli operations securityn takia puhua, mutta mies lähtee nyt keväällä ja palaa vasta loppuvuodesta, tai ainakin tällä tietoa. Muutoksia tulee jatkuvasti, mutta tähän nyt on ohjeistettu varautumaan, ja plussaahan se olisi jos lähtö lykkääntyisi... Paitsi jos pidentävät komennusta sitten toisesta päästä. Joka tapauksessa, nyt on keksittävä kiireellä jotakin kesäksi ja syksyksi, etten ihan sekoa tekemättömyyteeni. Nyt keväälle oonkin jo jotain puuhaa saanut, mutta siitä lisää toiste. Onneksi veljeni perhe on tulossa kylään elokuussa, ja yritän kaikkeni houkutella muitakin kylään!

Enkä apua voi uskoa että on jo maaliskuu! Uskomatonta miten nopeasti helmikuu menee, vaikka eihän se ole kuin pari hassua päivää lyhyempi. Joko voi aloittaa lähtölaskennan Suomeen? Miehen aamukampaa ei ole yhtään niin kiva miettiä. 

Edit: Luin just uudestaan mitä kirjotin tosta sopimussysteemistä enkä tiedä tekeekö se mitään järkeä :D Kysykää jos jäi joku mietityttään. Ja ehdottomasti kommentoikaa jos ootte laivastosanaston eksperttejä tai teillä on pääsy NetMotiin! Kirottu valmistuminen eväs multa tän yliopiston sanakirjan käytön. Little did I know että sellaset sanat kuin orders, deployment, carrier air group, squadron ja muut olis pitäny tsekata ennen valmistumista, hah.

"There's nothing 'good' about a goodbye. It was a very bad bye."

Ensimmäiset hyvästit on nyt sanottu ja melkein naurattaa jo oma vetistely, vaikka oonkin tosi hyvin tsempannu viime aikoina. Itsehän tunnetusti itkeä tirautan vähän joka väliin, mutta yllättävän rauhallisin mielin olen lähtöön suhtautunut, ehkä jopa vähän kärsimättömästi odottanut että koska tämä kiire ja stressi lakkaa ja saan istua lentokoneeseen miehen viereen, kilistää skumpat ja aloittaa jokamatkaisen valituksen lentomatkustamisen ahdistavuudestaja epäeettisyydestä. Ehkä jopa haukkua lentokoneruokaa vähän ja pyöritellä silmiäni kitisevälle lapselle nelosrivissä?

Pointtihan oli se, että itku tulee. Viimeisten päivien vetistelyä on vaikea ennakoida, mutta voisin kuvitella veljeni häiden muutama päivä ennen lähtöä avaavan hanat kertarysäyksellä, eikä siitä sen jälkeen loppua ehkä tulekaan. Olen muutenkin kova ikävöimään ja varmasti itken ikävääni moneen kertaan, mutta yritän myös kovasti keskittyä siihen, miksi tämän teen ja kuinka onnellinen tulen vielä olemaankaan.

Minä (ja ilmeisesti muutama muukin lähipiiriläinen) on suhtautunut tähän kuin opiskelijavaihtoon, koska tarkoituksenammehan on tulla takaisin nykyisen sopimuksen päätyttyä, joskin nyt kyseessä on useampi vuosi kuukausien sijaan. Älkää kuitenkaan peljätkö, kolme vuottahan menee ihan hujauksessa! Kukaan ehdi edes huomaamaan meikän poissaoloa, ja vähiten minä teidän. Ehhe.

Toivon, että ehdin sanomaan kaikille heipat kunnolla, mutta jos en, ei se maailma siihen kaadu. Pianhan me taas nähdään, ettekä te mihinkään ajatuksista katoa! Jotain olen siis tehnyt oikein, että minulla on niin valtava määrä rakkaita ihmisiä elämässäni, joita voin merten takaa ikävöidä. Ja se jos mikä lämmittää enemmän kuin sata Kalifornian aurinkoa yhteensä.

 Kuvat: weheartit

"Congratulations and good luck!"

Näihin sanoihin päättyi viisumihaastatteluni viime viikolla! Damn straight. Tänään sain vihdosta viimein postista passini, jonka välissä on viisumini Jenkkeihin! Hurraa! Kaikki tuska ja työ ja kyyneleet ja paniikki on ohi, ja nyt voin rauhassa keskittyä muuttoon. Aivan uskomaton fiilis, saan kahden vuoden kaukosuhteen jälkeen vihdoin asua taas samassa maassa mieheni kanssa, ostaa huonekaluja ja kiukutella kotitöistä (kyllä vaan, ne asiat mitä te pidätte itsestäänselvyyksinä ovat meille aivan uutta ja ihmeellistä!). Arki se iskee vastaan lopulta sielläkin, mutta on kieltämättä mukava ajatus riidellä jostakin normaalista asiasta, eikä pohtia mitä tekisimme jos viisumi hylättäisiin... Tätä lausetta voin kyllä katua pian! Aika on varmasti kullannut muistot miehenkin mielessä, ja luulenpa, että hyvin pian hän rysähtää maan pinnalle ja muistaa kuinka epäsiisti ja ärsyttävä osaankaan olla.

Haastattelu oli itseasiassa ihan miellyttävä kokemus, lähinnä multa kyseltiin meidän suhteesta, miehen työstä ja tulevaisuuden suunnitelmista, mutta muuten aika kivuton juttu. Jännitin kyllä maailman eniten koko hommaa, ja siksi en edes voinut päivittää blogia kun pelkäsin jinxaavani tämän jotenkin! :D Jos haluat lukea lisää, englanniksi olen selittänyt haastattelusta täällä.

Koko prosessi on ollut uskomattoman stressaava ja raastava, varsinkin tällaiselle worrywartille kuin meikä. Positiivisia asioita tästä on kyllä myös seurannut, mm.

• Edelleen, kiitollisuus niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kehittäneet Skypen ja Whatsappin
• Ystävien ja miehen kärsivällisyys meikän kanssa on kasvanut varmasti tolkuttomasti, ottaen huomioon kuinka raskas osaan kaikessa neuroottisuudessani olla
• Asioiden tärkeysjärjestys: deployments, raha, tyhjillään oleva tuleva talo ja erimielisyydet sisustusratkaisuissa (skandinaavinen minimalismi vs. jenkkiläinen suuruudenhulluus ja palava rakkaus kaikkeen eläinkuosiseen) saavat aivan uudet mittasuhteet kun vastassa on pelko siitä, ettei lupaa myönnetä ja olisimme erossa seuraavat kolme vuotta (puolen vuoden komennus ei ole mitään tähän verrattuna, mutta eläinprintit ovat edelleen iso no-no)
• Usko siihen, että kun selvisimme kaikesta tästä, selviämme varmasti myös monesta muusta haasteesta mitkä meitä odottaa ensi (!!!) kuussa

Luit oikein, lippuja etsimme nyt elokuun loppupuolelle, miekkonen on tulossa Suomeen juhlimaan veljeni häitä ja haluaisimme kekkereiden jälkeen yhdessä lentää KOTIIN. Siihen on aika tarkkaan kuusi viikkoa aikaa... Nyt sole siis kuin pakata laukut, muuttaa loput tavarat vanhempien varastoon, saada talosopimus ja siihen liittyvät asiat hoidettua Jenkeissä, kirjoittaa gradu ja lähteä. No biggie.

Ammatinvalintakysymyksiä

Lääkärikäynti on nyt takana, eikä hinnaksi kertynyt lainkaan niin paljoa kuin ajattelin. Hurraa Eiran Lääkäriasema! 350 euroa maksoin kuitenkin siitä riemukkaasta tunnista, jonka aikana minulta tutkittiin kuppa, spitaali ja tuberkuloosi... (no okei katto se lääkäri jotain muutakin, mm. korvat ja nielun!). Viime tiistai oli kuitenkin yksi niistä hetkistä, kun kaduin ammatinvalintaani paljon.

Ammateista puheenollen, moni on kysynyt mitä meinasin Jenkkeihin päästyäni tehdä. Yhdellekään en ole vielä osannut vastata, sillä tällä hetkellä suunnitelmana on olla tekemättä yhtään mitään, ainakin alkuun. Jossain kohtaa on varmasti jotain keksittävä, mutta mitä? Tiedän, ettei Kalifornian työtilanne ole mikään huikea, ja etenkin pikkukaupungissamme töiden löytäminen voi olla kiven alla. Osavaltion lakien mukaan opettajat tarvitsevat opettajan pätevyyden, ja mun tapauksessa se tarkoittaisi lisää koulua ja aika paljon lukukausimaksuja - joista kumpikaan ei juuri houkuttele, etenkin tämän nykyisen tutkinnonkin ollessa vielä kesken. Siellä sitä ollaan sitten, suomityttö ihan pihalla ja hyödytön tutkinto kourassa haha. Töitä tarvitsen kuitenkin väistämättä, ihan jo sopeutumismielessäkin.

En halua missään nimessä yleistää, mutta laivastovaimojen keskuudessa (etenkin C:n piireissä) ovat monet vaimot joko kotirouvina/-äiteinä tai lapsenvahtina muille. Mielenkiintoista nähdä, millaista koulutus-/työtaustaa heillä on, mutta toistaiseksi en ole kuullut yhdestäkään täysiaikasesti työssäkäyvästä puolisosta, jolla olisi korkeakoulututkinto. Lapsenvahdiksi musta ei kyllä ole, mutta ehkäpä jotain toimistohommaa keksin? We'll see. Osa-aikainen työkin sopisi, muun ajan voisinkin käyttää altaan reunalla istuskeluun ja melanoomariskin suurentamiseen.

Tällaista tällä kertaa.


P.S. Jos luette tätä Eirassa, sponssiyhteistyöehdotuksia voi lähettää sähköpostiin. Voin mainostaa teijän lääkäriasemaa toistekin! Odottakaa vaan kun kuulette lukijamääristäni. Huhu.

Viisumiasiaa

Tänään puhutaankin viisumeista Jenkkeihin, hurraa! Lempiaiheeni. Lähimmät tietävät mitä kuraa tässä on kestetty, mutta te, jotka olette aiemmin itkuvirsiltäni säästyneet, tässä tulee. Amerikkaan on lähes mahdoton päästä, ellei ole opiskelupaikkaa, työtä, puolisoa tai hyvä tuuri Diversity Visa -arvonnassa. Tiesin jo vaihtoajaltani, ettei papereiden kanssa häsääminen tule olemaan mikään läpihuutojuttu, mutta enpä tiennyt ihan tätäkään odottaa. Lyhyesti, puolisoviisumi (CR1/IR1) koostuu kolmesta vaiheesta; USCIS, NVC, suurlähetystö. USCIS tekee taustatarkastuksia, ja yleisiä päätöksiä suhteen aitoudesta, NVC käsittelee mm. rahapolitiikan (hakijapuolison, eli tässä tapauksessa C:n tulee tienata tietty summa, jotta voi sponsoroida mut) ja ulkomaalaisen taustatiedot, koulutustausta, rekisteriotteet, avioliittotodistukset yms. lähetetään NVC:lle, ja viimeisenä suurlähetystö haastattelee hakijan ja päättää viimekädessä viisumin myöntämisestä.

Eipä tässä kuitenkaan vielä kaikki, sillä maksuja kuuluu matkaan noin 1500 euron edestä, mm. 480 euroa maksava lääkärintarkastus (!!), plus tietenkin junareissut Helsinkiin lääkäriin ja haastatteluun, postin lähettäminen edestakaisin allekirjoitusten perässä, passikuvat, rekisteriotteet, virkatodistukset jnejne... Lopullista summaa en ole edes vielä uskaltanut laskea, ehkä parempikin niin :D Halpaa lystiä tämä ei missään nimessä ole, eikä juuri lystiä lainkaan.

Meitä kuitenkin onnisti kakkosvaiheessa, eli saimme luvan skipata NVC ja Amerikan Suomen suurlähetystö Helsingissä otti asiamme käsittelyyn sen sijaan. Samat paperit, palkkalaskelmat, virkatodistukset ja rahat toimitamme tietenkin, mutta noin ylipäätään loppuprosessin pitäisi hoitua huomattavasti nopeammin, tai ainakin saamme helpommin vastaukset kysymyksiimme ja hoidettua asiat kätevämmin täällä päässä. Edellisen opiskelijaviisumin takia en voi saada uutta viisumia ennen heinäkuuta, mutta toivottavasti silloin pääsisin haastatteluun ja sen vielä läpikin. Läpipääsystä ei ole mitään takeita, sillä hakemuksia hylätään jatkuvasti. Veikkaisin kuitenkin, että Suomessa näin käy harvemmin, ongelmana taitaa enemmänkin olla maat joissa tapahtuu paljon marriage fraud -tapauksia. Sormien ristiminen tuskin kuitenkaan haittaa!

Jos joku ikinä mainitsee haluavansa hakea viisumia Jenkkeihin, ottakaa tästä opiksenne ja sanokaa että "älä" :D Ei vaan, en epäile etteikö tämä olisi kaiken itkun, tuskan ja rahanmenon arvoista, mutta jos se olisi vaan mitenkään ollut mahdollista, olisin kyllä pakottanut miehen Suomeen. Hän olisi saanut jäädä tänne heti häiden jälkeen, kun taas meillä ensimmäinen hääpäivä oli ja meni, ja erossa ollaan edelleen... Kyllä tämä kuitenkin tästä, ensi kerralla kun aiheeseen palaan on jo toivottavasti hyviä uutisia kerrottavana! Tai sitten vaihtoehtoisesti aivan laiton määrä kirosanoja ;) AI NIIN, ensimmäiset paperit lähetimme syyskuussa, eli 9 kuukautta on mennyt, and counting... Ensi viikolla pääsen vihdoin sinne lääkäriin, eli ainakin yksi askel lähempänä ollaan sen jälkeen.

Jos herää kysymyksiä aiheesta, antakaa palaa. Jonkin verran olen joutunut asiaan perehtymään, ja ainakin omista kokemuksista voin kertoa enemmän :) PLUS se voisit olla juuri sinä, joka saa suurtakin suuremman kunnian olla ENSIMMÄINEN KOMMENTOIJA! Sepäs vasta hieno hetki olisikin.

Step 1

Ensimmäinen konkreettinen askel lähtöä varten on nyt otettu (jos ei oteta huomioon itse saatanan kehittämää viisumiprosessia, joka btw ei vieläkään ole ohi ja sinällään ihan oman postauksen arvoinen kirosanankirvoittaja). Päätin vähentää työvuorojen määrää kesältä ja irtisanoutua lopulta heinäkuun viimeinen päivä. Gradu on vielä todella kesken, ja haluan sen valmiiksi asap, ellei jo ennen  lähtöä. Mielenkiintoista sinänsä, kun en vieläkään tiedä koska lähden... Mutta menossa ollaan kovasti, sitähän ollaan jo puoliksi matkassa siis! Eikö? :)

Töiden lopettaminen hirvittää kovasti, sillä en oikeastaan tiedä mitä kapuloita tässä rattaisiin vielä heitetäänkään. Jos joudunkin olemaan Suomessa pitkään odottamassa viisumia? Lentoliputkaan eivät varsinaisesti ihan ilmaisia ole... Tai vuokra, puhelinlaskutkin ovat tasaiseen tahtiin tippuneet postiluukusta (terkkuja vaan matkapuhelinyhtiölleni, ulkomaanpuheluni ovat varmasti vastuussa noin 12 prosentista teidän liikevoitostanne! You are welcome.), eikä ruokakaan hyppää kaupasta pöytään yksikseen (paitsi kun L tekee ruokaa). Hmph. Mutta mutta, päätös on joka tapauksessa tehty, eli näillä tuloilla mennään. Onpahan edes jotakin! Ykkösprioriteettina on nyt valmistuminen. Sen on sitten oltava tämän taloudellisen epävarmuuden arvoista! (Hoho.) En ole mikään tunnettu riskienottaja, joten tämäkin epävarmuus tulevasta, olkoonkin vain muutaman kuukauden ajan, on aika kamalaa. T. Sara, jolla on ylioppilasrahat vieläkin säästössä :D

Niin paljon tekemistä, niin vähän aikaa! Imma hop to it ja suuntaan ottamaan vähän lisää kopioita kaikesta mahdollisesta, mm. kirjeistä, kuvista ja jopa vihkisormuksen ostokuitista, ettei vaan jää suurlähetystölle epäselväksi, että en ole maksanut miehelle viisumin sponssaamisesta. Ihan tositarkoituksella ollaan tässä siis liikkeellä, vallan olisi Salmelaisen Karikin ylpeä.

 kuva: google

Stay cool now, cats.