Joulukuu!

Jes, meikän lempikuukausi, ainakin tänä vuonna. Mies tulee kotiin ihan näillä näppäimillä, apua! Vietin koko kiitospäiväviikonlopun puunaten kotia ja valmistellen homecomingia naurettava virne naamalla. Uskomatonta, että yli 8 kuukautta kestänyt deployment loppuu - välillä en ollut ihan varma näkyykö tunnelin päässä edes valoa... En suosittele kokeilemaan, voin kertoa, että nämä olivat harvinaisen kamalat 8 kuukautta. Tosin, hopeareunus tässäkin, sillä kaiken itse hoitaminen täällä, missä monet asiat toimivat eri tavalla tai ovat muuten uusia, opetti paljon. Eipä mene sormi suuhun samalla tapaa kuin ennen - nykyäänhän olen siis äärimmäisen hyvä kysymään tutuilta ja tuntemattomilta apua minkä tahansa suhteen. Jenkeissä on myös helplinet kaikkeen, eli kun pääsin yli puhelinpelostani ei mua pysäyttänyt enää mikään.

Tässä kuussa pääsen viettämään myös omia ja miehen synttäreitä, sekä tietty joulua. Vietämme sitä ensimmäistä kertaa Kaliforniassa, ja haluaisin joulusta niin suomalaisen kuin mahdollista - eli laatikkoreseptejä kehiin! Ruisjauhoja aion etsiä jostain seuraavaksi, jotta voisin väsätä karjalanpiirakoita. Jos siellä on joku ulkosuomalainen ruudun takana, vinkit jakoon puuttuvien ainesosien tai muiden kommervinkkien suhteen!

Olen ollut säälittävä valokuvaaja viime aikoina, ja pahoittelen surkeiden kännykkäkuvien puuttumista (tuskin ketään haittaa haha). Viimeaikainen helmi löytyi kuitenkin: Fridalle ostamani tonttulakki. Koira ei ollut järin imponoitu tästä. Mun mielestä hauskinta hetkeen.

Underway, Shift Colors!

Miehen lähtötohina on tarkoittanut aikamoista menoa viime viikkoina, eikä kaikki hoidettavat asiat tainneet siltikään tulla tehdyksi, vaan jääkaappiin liimatulla listalla on edelleen muutama kohta ilman check-merkkiä perässään.

Olen suhtautunut koko hommaan todella ristiriitaisin fiiliksin, välillä ryven itsesäälissä ja vihaan laivastoa ja miehen työtä, ja välillä taas koen jonkinlaista voimaantumista ja päätän ottaa tämän tilaisuutena vaikka mihin (ei mennä yksityiskohtiin vielä). Sitten taas suutun ja lopulta alistun kohtalooni sillä itsehän olen tämän tien valinnut. Niin, onko mulla edes oikeutta valittaa kun tiesin komennuksen olevan edessä? Kokeneet laivastovaimot suhtautuvat laivan lähtöön ihailtavalla tyyneydellä, ja heitä katsoessani mietin, helpottaako tämä omalla kohdallani koskaan. Ehkä he osaavat jo peittää pelkonsa ja ahdistuksensa, sillä eihän se auta mitään - tilanteesta on nyt vain selvittävä. Toisaalta, meidän jos kenen luulisi olevan jo kokeneita erossaolijoita, sillä viimeiset kahdeksan kuukautta on pisin aika, minkä olemme yhdessä viime vuosien aikana viettäneet...

Muiden kommentit siitä, kuinka aika menee yllättävän nopeasti eivät myöskään auta, sillä aikahan menee tasan sitä samaa nopeutta kuin aina. Jotkut päivät, viikot tai jopa kuukaudet saattavat tuntua nopeammilta kuin toiset, mutta sitten on niitä päiviä jotka kestävät IKUISUUDEN ja tasapainottavat tilannetta huomattavasti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, ja onhan tässä hyviäkin puolia: ei ole montaa niin hienoa tunnetta kuin toivottaa kotiin puoliso monen kuukauden erossaolon jälkeen. Toista ei todella pidä itsestäänselvyytenä!

Tosiassahan mies lähti jo muutama viikko sitten, mutta lähdöstä tuli vasta nyt julkista tietoa. Saatoin miehen lentokentälle, josta hänet lennätettiin San Diegoon laivalle, joka suuntasi siitä sitten eteenpäin. Lähdön hetki oli todella surullinen, sillä olen maailman surkein hyvästelijä. Me odotimme lähtökäskyä sanomatta mitään. Mitä siinä kohtaa enää edes sanoo toiselle, jota ei välttämättä näe koko loppuvuonna? Tule ehjänä takaisin? Soitetaan muutaman viikon päästä, jos yhteys toimii?

Tyydyin vain hengittämään syvään - eiköhän kaikki tärkeä ollut jo sanottu. Onneksi sähköposti toimii suurimman osan ajasta. 

Fair winds and following seas my love <3

Maaliskuun eka

Heip!

Mitä teidän viikkoon kuuluu? Täällä hoivataan edelleen sairasta koiraa, antibiootit eivät ole poistaneet yskää vielä ja meikältä loppuu hermot ja eläinlääkäriltä keinot ihan justiinsa. Ärsyttävä yskä, ja ärsyttää että just meille piti tämä sattua, ekan koiran kanssa ja muutenkin kun olisi muutakin murehdittavaa. Yskän takia on lykkäntyneet myös koiran rokotukset ja leikkaus, eli Suomeen ei ole Fridalla mitään asiaa ilman rabiesiä, vaikka Suomen viranomaiset ovat tehneet tämän muutenkin lähes mahdottomaksi. Nyt on siis etsittävä koiravahti siksi aikaa kun meinasin olla Suomessa, eikä suunnittelemani pidempi Suomen reissu tule siis kyseeseen - en usko että haluan koiraa jättää toisen hoiviin paljon kuukautta pidempään, mutta katsotaan nyt. Muutamat ystävistämme ovat jo lupautuneet hommaan, mutta ikävä kyllä osa heistä on komennusuhan alla myös, enkä tiedä uskallanko ottaa sitä riskiä, että joudun etsimään koiralle toisen hoitopaikan Suomesta käsin tai sitten palaamaan kotiin aiemmin kun mies seilaa maailman merillä. En epäile, etteikö asia järjesty, mutta olisihan se ollut kiva, että joku joskus olisi mennyt suunnitelmien mukaan eikä aina hirveän sähläyksen kautta.

Näitä ulkomaankomennuksiahan saattaa sotilaille tulla milloin vain, riippuen alkuperäisestä sopimuksesta. Pääasiassa laivaston sopimukset jakautuvat kahteen: sea duty ja shore duty. Jälkimmäiset ovat onnekkaita, sillä heitä ei voida laittaa laivalle, elleivät niin itse toivo, mutta sea duty -sotilaat menevät aina kun käsky käy. Jos sotilas on ship's company, lähtee hän aina kun laiva lähtee, oli kyse sitten päivästä, viikosta tai 8 kuukaudesta, mutta mies on onneksi kiinnitetty CAGiin eli carrier air groupiin (pienempi tiimi, en tiedä yhtään mitä tämäKÄÄN olisi suomeks... apuja?) ja lähtee aina kun tämä CAG lähetetään. Näin sisämaassa asuvat lähtevät yleensä vain pidemmille reissuille, eikä heitä lennätetä muutaman päivän takia laivoille. Laivastossa nämä sopimukset kiertävät, eli esimerkiksi mieheni aloitti sea dutynä, jolloin sitä voi yhtäjaksoisesti olla neljä vuotta, jonka jälkeen seuraa kolme vuotta shore dutyä, ja taas vuorot vaihtuvat. Mitä pidempään palvelee, sitä tasaisemmaksi vaihtelu käy (muistaakseni kolme ja kolme eikä niin että sea dutyä on enemmän). 

Alunperin on sotilaille luvattu, että he saavat olla maissa saman ajan kuin ovat merillä, eli kolmen kk:n komennuksen jälkeen saisivat olla kolme kk maissa, ennen seuraavaa reissua, mutta käytännössä tämä ei aina toteudu. Mies on ollut onnekas kun on saanut olla kotona näinkin pitkään. Just kylläkin luin hallituksen säästösuunnitelmista ja komennusten määrä on ensimmäinen mitä leikataan jos budjettisopuun ei päästä. Nyt vähän ehkä toivon että näin käy, varsinkin kun kirottu Pohjois-Korea jatkaa uhitteluaan enkä todella haluais miehen joutuvan alueelle.

Tulevan komennuksen päivistä, kohteista tai edes kuukausista en voi valitettavasti OPSECin, eli operations securityn takia puhua, mutta mies lähtee nyt keväällä ja palaa vasta loppuvuodesta, tai ainakin tällä tietoa. Muutoksia tulee jatkuvasti, mutta tähän nyt on ohjeistettu varautumaan, ja plussaahan se olisi jos lähtö lykkääntyisi... Paitsi jos pidentävät komennusta sitten toisesta päästä. Joka tapauksessa, nyt on keksittävä kiireellä jotakin kesäksi ja syksyksi, etten ihan sekoa tekemättömyyteeni. Nyt keväälle oonkin jo jotain puuhaa saanut, mutta siitä lisää toiste. Onneksi veljeni perhe on tulossa kylään elokuussa, ja yritän kaikkeni houkutella muitakin kylään!

Enkä apua voi uskoa että on jo maaliskuu! Uskomatonta miten nopeasti helmikuu menee, vaikka eihän se ole kuin pari hassua päivää lyhyempi. Joko voi aloittaa lähtölaskennan Suomeen? Miehen aamukampaa ei ole yhtään niin kiva miettiä. 

Edit: Luin just uudestaan mitä kirjotin tosta sopimussysteemistä enkä tiedä tekeekö se mitään järkeä :D Kysykää jos jäi joku mietityttään. Ja ehdottomasti kommentoikaa jos ootte laivastosanaston eksperttejä tai teillä on pääsy NetMotiin! Kirottu valmistuminen eväs multa tän yliopiston sanakirjan käytön. Little did I know että sellaset sanat kuin orders, deployment, carrier air group, squadron ja muut olis pitäny tsekata ennen valmistumista, hah.

Frocking ceremony

Oon näköjään järkyttävän huono kirjottamaan mitään ajallaan, ja kaikki tulee vähintään neljän päivän viiveellä... Oh well, tulevatpahan kuitenkin :) Täällä on vietetty kiireistä viikkoa ja juhlittu syystä jos toisestakin, mm. sitä, että mies sai ylennyksen ja "got frocked", eli uudet pinssit kaulaan ja kaikenlaisia lisäpatcheja univormuun. Tilaisuus oli tosi lämminhenkinen ja perheystävällinen, eikä yhtään niin jäykkä kuin mitä luulin - tukikohdan commanding officer vitsaili menemään vaikka oma mielikuvani kaikista näistä päälliköistä on hirveän virallinen ja nihkeä. Itsehän räpsin kuvia hymy korvissa ja sydän pakahtumaisillaan ylpeydestä <3

In the Navy

Minulta kysyttiin tovi sitten mitä mieltä itse olen USA:n laivastosta ja patriotismista ylipäätään, ja omasta vastauksestani alkoi tulla niin pitkä että siirsin pohdintani kokonaan omaksi postauksekseen ja päätin palata asiaan. Muistan kun mieheni tavatessani hän ilmoitti jo alkuun, että aikoo liittyä laivastoon. Syitä oli monia, mutta sotilasura on arvostettu työ ja heillä tämä kulkee suvussa. Olisittepa nähneet ilmeeni silloin! Sekoitus hämmennystä (kuka tätä haluaa?), surullisuutta (nehän kuolee omissa sodissaan jatkuvasti!) ja epäuskoa mitä kaikkea minun pitäisi kestää tätä jos suhteemme etenisi (eipä sillä että mulla olisi ollut mitään käsitystä mitä oikeasti olisi edessä...).

Suhtauduin silloin koko Yhdysvaltoihin paljon negatiivisemmin, kritisoin koulutusjärjestelmää ja terveydenhuoltoa minkä kerkesin, kirosin heidän ulkopolitiikkaansa ja tapaansa tunkea nenänsä joka soppaan maailmassa ja mitä enemmän luin maahanmuuttolaeista, sitä vähemmän halusin ryhtyä koko hommaan. Miehen sopimus oli kuitenkin jo allekirjoitettu, eikä poispääsyä enää olisi - sopimuksen purkaminen on lähes mahdotonta ilman että tekee jotain laitonta, ja se nyt ei tullut muutenkaan kyseeseen. Kun kerran sitoutuu tähän työhön, hallitsee se todella montaa osaa elämästä. Kaikista eniten minua on varmasti viime vuosien aikana turhauttanut se, että tämä instituutio on saanut päättää koska mieheni saa käydä Suomessa, koska saamme mennä naimisiin, missä tulemme asumaan, mitä mies saa viikonloppuisin tehdä... Siksi sanotaan, ettei sotilaiden kanssa kannata mennä naimisiin kun he ovat jo naimisissa ;) Sotilaat ovat sidottuja työhönsä 24/7, ja periaatteessa esimerkiksi tiettyä mailimäärää pidemmälle ei saa matkustaa viikonlopun aikana, sillä kaikkien tulee olla tavoitettavissa niinkin todennäköisen tilanteen edessä että sota syttyy siinä lauantai-iltapäivän hujakoilla.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, sotilastukikohdassa jossa näkyy USA:n lippuja ja God bless -kylttejä varmasti enemmän kuin monessa muussa lähiössä, odottamassa seuraavaa kertaa kun mies pakkaa univormunsa ja lähtee kuukausiksi puolustamaan maansa vapautta - vapautta, joka ei ole uhattuna ollutkaan. Tähän normaalielämään olen kuitenkin tottunut jo, miehellä kun on perus 7-15 työ, ja pääasiallisesti viikonloput ovat vapaina. Hänet voidaan kuitenkin lähettää laivalle milloin tahansa, ja tässä sitä odotellaankin milloin arpa osuu häneen seuraavan kerran. Toukokuussa loppui edellinen puolen vuoden komennus ja uusi tulee ennen pitkää. Älkää kysykö mitä itse meinasin silloin tehdä, en tiedä itsekään :D

Oma suhtautumiseni asiaan on muuttunut siten, että huomaan olevani paljon seesteisempi, enkä kapinoi systeemiä vastaan ihan niin paljoa kuin aiemmin. Onneksi näin, olisi voinut käydä elämä aika raskaaksi jos olisin jatkanut kiukutteluani pidempään. Työ on työtä, ja tämä elämäntyyli sattuu vain vaatimaan hieman enemmän sopeutumista. Tottahan on, että laivasto mahdollistaa tällä hetkellä sen että saamme asua talossa johon meillä ei ikinä olisi muuten varaa, ja saan naputtaa graduani päivät sen sijaan että tekisin minimipalkalla töitä jotta pöydässä olisi ruokaa.

Mitä tulee isänmaallisuuteen täkäläisissä, on ollut helpottavaa huomata, että osa on hyvinkin kriittinen maatansa kohtaan, ja osaa kyseenalaistaa laivaston päätöksiä. Osa taas... Not so much. Tämä pätee varmasti myös suomalaisiin, onhan sielläkin niitä vannoutuneita patriootteja sulkemassa rajoja. Niinkuin varmasti voitte kuvitella, hyvin ylpeitä täällä kuitenkin maasta ja laivastosta ollaan, ja vähän vähemmän ymmärtäväisiä kun kritisoin esimerkiksi aiemmin mainitsemaani kansallislaulun soittamista kahdesti päivässä. :D (korjaus muuten tähän, jälkimmäinen biisi onkin Taps!). Toisaalta, olisin varmasti itsekin maanpetoksesta syyttämässä jos joku naputtaisi esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista, olivat ne sitten kuinka vanhanaikaisia ja jäykkiä tahansa. (Tähän väliin on kyllä pakko kertoa juuri tapahtuneesta: kävin tukikohdan elokuvateatterissa, ja mikäs muukaan sieltä pärähti ennen elokuvan alkua soimaan kuin kansallislaulu... Meikän ilme siinä kohtaa kun kaiuttimista kuului "Please stand for the national anthem of the United States of America" oli varmasti jännittävä. Eikä tässä vielä kaikki, sillä itse elokuva oli aikamoista propagandatykitystä, jossa mieleenpainuvin line oli varmasti se, kun Pohjois-Korea hyökkäsi USA:an ja Chris Hemsworth puhui sotaan lähteville jenkkikapinallisjoukoille: "When we go into other countries, we bring the order. Here, we bring chaos." Purskahdin tahattomaan nauruun. Muut eivät.)

Summa summarum, en voi sanoa että aina ymmärtäisin miksi tämän tien haluaa valita, mutta olen yrittänyt oppia näkemään ne hyvät puolet. Kasvattavaa tämä ainakin on, ja näenpähän tästä kulttuurista puolen johon kovin monella suomalaisella ei ole pääsyä! Vaihtoehtoahan minulla ei ole, sillä sopimus jatkuu vielä 2 vuotta, 37 viikkoa ja 6 päivää, mutta kuka tässä päiviä laskee?

Kuvituksena laivaston synttäreiltä napatut kuvat. Näytin ihan munapäältä hahaha.

Sotilaselämää

Tukikohdassa asuminen on oikeastaan huomattavasti tylsempää kuin miltä se kuulostaa (tai no, kuulostaakohan se edes miltään?). Lähiömme on todella lähiömäinen (voi mitä suomen kielen nokkeluuksia tässä esittelenkään!), mutta on muutamia juttuja, joita täällä tapahtuu mistä tietää ettei kyseessä ole mikä tahansa suburbia.

Aina auringon noustessa ja laskiessa nostetaan tukikohdan keskustassa lippu salkoon ja soitetaan kansallislaulu. Tämän kuullessaan tulee univormupukuisten sotilaiden pysähtyä esimerkiksi jalkakäytävällä ja nostaa käsi lippaan, ja autoilijoiden tulee ajaa tien sivuun ja jatkaa matkaa vasta seremonian päätyttyä. Eri asia tietenkin jos musiikki raikaa autossa ja koko homma menee sivu suun, mutta periaatteessa näin tulisi toimia. Teknisesti tämä on aika jolloin tulisi reflektoida mitä työtä sotilaat maan eteen tekevät ja osoittaa kiitollisuutta maan vapaudesta jne.

Alueelle ei pääse ilman military id:tä, ja se tulee esittää aina porteista sisään ajaessa. Jos haluaa sukulaisia tai kavereita kylään (tai edes huonekaluja toimitettavan kotiovelle), täytyy itse mennä sotilaspoliisille esittämään omat henkkarit ja selvittämään minkä näköinen auto on tulossa ja miksi. Sitten heidän tulee ajaa sinun perässä porteista läpi, esittää auton vakuutuspaperit ja oma ajokortti. Jos tukikohta on hälytystilassa, ei porteista pääse ilman omaa henkkaria, ja ymmärtääkseni tällöin se pitää löytyä joka ikiseltä samassa autossa matkustavalta - normaalisti riittää yksi per auto. Jottei tämä olisi liian yksinkertaista, täytyy tietyistä porteista läpi päästäkseen autossa olla myös tietyt tarrat.

Military id tulee näyttää myös kun ostaa mitä tahansa tukikohdassa, sillä tarkoituksena on estää vieraiden verottomat ostokset. Niin tosiaan, täällä kaiken paitsi elintarvikkeet saa verottomana, ja yleensä muutenkin verrattain huokeaan hintaan.

Tässäpä ne tärkeimmät... Näitä sotilaselämän oikkuja on varmasti enemmänkin, mutta nämä ovat omassa elämässä päivittäin edessä.

Tietääkö kukaan onko Suomessa vastaavia käytäntöjä?

Happy birthday 237-year-old US Navy!

Tänään juhlimme USAn laivaston 237:ttä syntymäpäivää formal dinnerin muodossa paikallisella kasinolla. Iltapukuja multa löytyy tasan yksi joka joutaa tänään päälle, miehen asuna toimii dress blues, eli sininen laivaston sotilaan juhla-asu. Poikkeuksena muihin tilaisuuksiin täytyy tänään laittaa myös mitalit kaulaan - näitä en ole ennen edes itse miehen päällä nähnyt. Yleensä riittää ribbons, eli nuo nauhamerkit (mikähän tämäkin termi olisi suomeksi?).

Toivottavasti tiedossa on kiva ilta! Ruoan ainakin pitäisi kuulemma olla hyvää ja viinan ilmaista haha.

Hauskaa perjantai-aamua sinne!

"Restore a man to his health, his purse lies open to thee."

Huhu, tän päivän oon selvittänyt mitä kaikkea vakuutukseeni kuuluu ja kuinka suurella todennäköisyydellä hukun velkoihin jos satun sairastumaan johonkin keski-Kalifornian trooppiseen liisterikuumeeseen tai saan mustanlesken pureman (ollaan tapettu tontilta jo viis! kuumeen yleisyydestä en oo ihan varma). Kaikki on varmasti jotenkuten kartalla siitä, että Yhdysvallat käyttää paljon rahaa terveydenhuoltoon, joka kuitenkin jättää miljoonat ihmiset ilman vakuutusta. Monille sairasvakuutuksen ottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta johtuen monien satojen kuukausimaksuista, eikä tämä edes takaa hoitoa - vakuutusyhtiöt osaavat erittäin nerokkaasti löytää kaikki porsaanreiät jolloin potilas maksaa kymmenien tuhansien leikkausmaksuja omasta taskustaan. Obamacare lupasi tähän helpotuksia, mutta kannattavaahan tämä toiminta ei tällä hetkellä ole, ei valtiolle eikä tavistallaajalle.

Ilman vakuutusta oleminen ei ainakaan mulle olisi kyllä vaihtoehto ja meillä sotilasperheillä asiat on onneksi paremmin kuin monella muulla: tukikohdassa on oma sairaala ja hammashoitola. Tiesin, että myös puolisot kuuluvat valtion tarjoaman TRICARE-vakuutuksen piiriin, mutta millä laajuudella oli vähän epäselvää. Kävin sairaalassa jo aikaisemmin kuuntelemassa selvityksen siitä, mitkä vaihtoehdot mulla on, mutta sellaista jargonia tuskin ymmärtäisin suomeksi saati sitten englanniksi... Tämä yhdistettynä sotilasslangin akronyymeihin oli liikaa ja esittely päättyi aika hämmentyneeseen ilmeeseen (mulla) ja turhautuneeseen silmienpyörittelyyn (edustajalla). Sain nipun esitteitä mukaan ja lupasin palata asiaan. Kyselin muilta täkäläisiltä asiasta ja palasin uutta intoa puhkuen tänään paikalle erään toisen vaimon kanssa ja pienen byrokratiakierroksen jälkeen sain asiat selviksi ja poikki ja pinoon (jos siis unohdetaan se, että käytännössä mulla ei oo mitään käsitystä mihin soittaa ja mennä jos oikeesti jotain palveluja tarviin).

Se kävi kuitenkin selväksi, että kaikki on mulle ilmaista, en maksa edes poliklinikkamaksuja tai reseptilääkkeitä - kaikki on jo maksettu puolestani. Tämä pätee jopa ehkäisyyn ja hedelmöityshoitoihin! Ainoa mitä ei kateta on optikko ja hammasvakuutuksesta joutuu maksamaan erikseen muutaman kympin kuussa. Sain oman perhelääkärin, jonka kanssa tulen jatkossa asioimaan tuli mitä tahansa, ja hän sitten ohjaa mua eteenpäin jos tarvitsen spesialistin apua.

Olin todella positiivisesti yllättynyt systeemin toimimisesta, vaikkakaan käytännöstä en osaa vielä sanoa. Muut kehuvat tätä myös, mutta ajan kanssa saan varmasti omaakin kokemusta. Tällä hetkellähän tämä vaikuttaa huomattavasti paremmalta kuin Suomessa - ei pitkiä hoitojonoja, maksuja kaikkien niiden verojen päälle ja juoksuttamista paikasta toiseen! Edut loppuvat kylläkin tasan siihen päivään kun miehen sopimus päättyy, ja sitten se onkin a whole different ballgame. Ilman vakuutusta en täällä uskaltaisi olla, mutta toistaiseksi ainakin olen hyvissä käsissä.

Kuvat tricare.mil

28h myöhemmin

I made it! Perillä ollaan aurinkoisessa Kaliforniassa, istun just meidän toistaiseksi ainoan huonekalun (sängyn) päällä ja naputan unta odotellessa (mikä jetlägi? kello on kuus aamulla). Viime viikot on menny uskomattoman nopeasti, eikä tässä oo ollu valitettavasti juuri ylimääräistä aikaa blogata, mutta toivottavasti pian helpottaa. Mies palaa töihin ensi viikolla, joten sitä ennen täytyy selvittää kaikki vuokrasopimuksesta lääkärikäyntiin ja tutustua kaupunkiin ja jopa ostaa huonekalujakin muutama. Lennot tänne sujui yllättävän kivasti, ykkösluokassa ensin Helsingistä Chicagoon ja sitten sieltä Los Angelesiin. Matkalaukkuja ja erinäisiä veskoja oli mukana kunnioitettavat 8 kappaletta, joten meidän kahden matkanteko oli hyvin mielenkiintoista ja sisälsi aika paljon kirosanoja. Tästä syystä tulevat kuvat loppuvat Chicagoon, jossa jouduimme ensimmäistä kertaa liikuttamaan koko arsenaalimme tiskiltä toiselle - valokuvien ottaminen oli viimeisenä listalla kun piti saada laukkua toisen perään järkyttävän ihmismassan keskellä. Jonot immigrationiin olivat Chicagossa aivan kamalat, mutta onneksi saimme ikioman officerin jonottamatta (go military ids! and bless that person who was calling out "anyone in the military? please follow me") ja sain työlupaan liittyvät paperihommat kuntoon ennätysajassa ilman hetkenkään jonotusta. Tosiaan, military id:llä saa jos jonkinmoisia etuja, ja tämä on kyllä top kolmosessa, kuin myös se, että saimme viisi matkalaukkua lentokoneeseen ilman kuluja.

Tässä kohtaa vielä nauratti!

Anywhoo, ykkösluokka saa meiltä huikeat thumbs upit, mikään matka ei voi alkaa huonosti jos ennen lähtöä on skumppatarjoilu ja käyttöönsä saa oman tabletin ja ruokalistalta voi valita tasan sitä ruokaa mitä huvittaa syödä. Tällä kertaa en siis valittanut tajoilusta juuri yhtään, ja sekin vähä taisi liittyä siihen kuinka kinuskikastike sulatti jäätelön liian nopeasti. Traagistahan tuo oli, että sinänsä ihan validi vänkyilyn aihe.

Alkuun vähän suretti, mutta äkkiähän se siitä iloksi muuttu.

Viihdytin itseäni syömällä ja katsomalla mm. the Helpin. Kuvassa myös surullisenkuuluisa jäätelöannos ja Kahlua-kahvi.

Losista ajoimme vielä kolmisen tuntia pohjoiseen ja neljältä yöllä olimme vihdoin kotona. Näin ensinäkemältä talo on aivan ihana, alue todella viihtyisä, ilma hirvittävän kuuma ja säännöt tiukemmat kuin luulin, mutta tästä lisää ensi kerralla. Nyt yritän saada unesta taas kiinni (muuttuivat jo btw englanniks, kävipä nopeasti!).

Mitä uutta Suomeen kuuluu?

Asuntoasiaa

Olen saanut muutaman ihmettelevän kysymyksen asuntoasioista ja nytpä saatte vastauksia, kiinnosti tai ei (come to think of it, ne kysymykset ovat todennäköisesti olleet hyvin kohteliaita jatkokysymyksiä älyttömään puhetulvaani asian tiimoilta..). Anywhoo, here goes: Yhdysvaltojen armeijan, laivaston, merijalkaväen jne. sotilaille maksetaan korvausta puolisoiden elatuksesta, riippuen sen alueen elintasosta missä puoliso asuu (known as BAH). Meidän tapauksessa mies on siis saanut jokakuisen korvauksen minun ulkomailla asumisen mukaan (ei valitettavasti erikseen Suomen, sillä kaikki ulkomailla asuvat saavat saman summan) koko siltä ajalta kun olemme olleet naimissa. Nyt kun muutan Jenkkeihin, muuttuu systeemi siten, että saamme joko kaupungin vuokratason mukaisen korvauksen, jonka turvin voisimme ostaa tai vuokrata talon tukikohdan ulkopuolelta, tai asua tukikohdassa, jolloin emme maksa vuokraa tai muita laskuja - emme vain saa enää tätä kuukausittaista korvausta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä tässä tilanteessa asunnon metsästys olisi lähes mahdotonta, ja tukikohdassa asumisessa on etunsa: joku mm. hoitaa etupihamme nurmikonleikkuun ja tuholaistentorjunnan, ja vaihtaa lamput pyydettäessä (tulee arvoon arvaamattomaan kun mies lähtee komennuksille, oottakaa kun näette meijän katonkorkeudet!), eli win-win.Ottaen huomioon veden, sähkön, kaasun ja vuokran hinnat, ei korvaus kattaisi kaikkia laskuja yhtä näppärästi kuin nyt.

Tukikohta itsessään on kuin pieni kaupunki kaupungin sisällä, eli sieltä löytyy kaikki elokuvateattereista huonekalukauppoihin ja maissipeltojakin kuulemma löytyy. Porteilla tulee näyttää aina ID, eli kuka tahansa ei alueelle pääse, mikä tietenkin on turvallisuuden kannalta hyvä asia. Kääntöpuolena (?) on alueen todella tiukka poliisivalvonta, eikä valokuvia saa ottaa mistään, missä näkyy mitään turvallisuuteen viittavaa - tämä toisaalta ei varmasti poikkea hirveästi muiden maiden maanpuolustukseen liittyvistä ohjesäännöistä. Aluetta ei kuitenkaan normilähiöstä muuten erota, ellei kiinnitä huomiota aikamoiseen univormujen määrään ja hävittäjien ylilentoihin - joista ensimmäinen on vain ja ainoastaan plussaa.

Sellaista graduprokrastinaatiota tänään. Kirjoitan aiheesta lisää kun opin enemmän! Asuntoesittelyä tulossa myös heti kun pääkallopaikalle pääsen :) Heräsikö muita kysymyksiä?