"Parempi olla maailmalla ja kaivata kotiin, kuin olla kotona ja kaivata maailmalle."

Ulkomaille muutto on ollut yksi elämäni isoimmista jutuista, hyppy tuntemattomaan johon en tiennyt edes pystyväni. Vaihtoon lähtökin vaati paljon itseni tsemppaamista, puhumattakaan kokonaan toiselle puolelle maapalloa siirtymisestä ja kaiken tutun jättämisestä.

Elämä alkaa täällä kuitenkin asettua uomiinsa ja Kalifornia tuntuu jo kodilta. Olen tottunut tippaamiseen, small-talkiin tuntemattomien kanssa, jatkuvaan excuse me -tulvaan kun kävelen kahta metriä lähemmäksi toista ihmistä kaupassa ja veden puhdistamiseen ennen juomista. Tekstaamaan ihmisille soittamisen sijaan ja käyttämään laundromatin koneita ilman niiden jumittamista huuhteluasentoon. Osaan arvostaa ilmastointia talossamme ja kauppojen 24/7 aukioloja, leveitä katuja ja isoja parkkiruutuja. Sorruin jopa jo täällä alkaneeseen jouluhehkutukseen ostamalla joulukortit valmiiksi ja koukutuin Starbucksin pumpkin spice latteen.

En ole tuntenut koti-ikävää niin paljoa kuin etukäteen ajattelin, mutta olen toisaalta lähes päivittäin yhteydessä Suomeen. Täällä oleminen tuntuu hyvin luonnolliselta, enkä voi sanoa kokeneeni sitä kulttuurishokkia mikä yleensä odottaa ulkomaille muuttajaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kaipaisi tuttuja ihmisiä ympärilleni, mutta olen tietoisesti yrittänyt olla katselematta vanhoja kuvia kotoa etten ainakaan lietsoisi pahaa oloa niinä päivinä, kun kaikki uusi ärsyttää. Ne päivät kun harmittaa etten vieläkään tunne kolikkoja kassalla, tiedä mitä tehdä kun jokin asia ei hoidukaan ja ei enää jaksaisi soittaa kolmatta kertaa samaan toimistoon ja pyytää ohjeita. Tai kun en voi hoitaa toista asiaa koska en muista miehen sosiaaliturvatunnusta ja ilman sitä eivät omat paperini liiku laivaston sisällä - asia jonka opin yrittäessäni saada maahanmuuttoasioita hoidettua tukikohdassa, käytyäni kolmessa eri toimistossa ja vasta viimeisessä kuultuani, että kaikki tulee kiertää uudestaan sen kirotun tunnuksen kanssa.

Siinä missä kaikki uusi on alkuun jännittävää ja erilaista, alkaa tämä uutuudenviehätys jo hiipua. Kerrankin olisi ihana oppia jotain uutta ilman sitä kuuluisaa kantapäätä. Tietäisin ilman googlettelua ja ympäriinsä soittelua mitä tehdä ja minne mennä. Uusiin ihmisiin on ihana tutustua, mutta enemmän kaipaan sitä, että joku tuntee minut vuosien takaa, tietää mistä tulen ja kuka olen. 

Yritän oppia nauttimaan tästä hetkestä, sillä tosiasiassahan olen todella onnekas ja onnellinen saadessani tämän tilaisuuden tutustua toiseen kulttuuriin, oppia itsestäni ja vielä jakaa tämän kaiken elämäni miehen kanssa. Välillä täytyy muistuttaa itseänikin kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi ovatkaan.

Onnellista viikkoa murmelit!