maanantai 15. lokakuuta 2012

"Parempi olla maailmalla ja kaivata kotiin, kuin olla kotona ja kaivata maailmalle."

Ulkomaille muutto on ollut yksi elämäni isoimmista jutuista, hyppy tuntemattomaan johon en tiennyt edes pystyväni. Vaihtoon lähtökin vaati paljon itseni tsemppaamista, puhumattakaan kokonaan toiselle puolelle maapalloa siirtymisestä ja kaiken tutun jättämisestä.

Elämä alkaa täällä kuitenkin asettua uomiinsa ja Kalifornia tuntuu jo kodilta. Olen tottunut tippaamiseen, small-talkiin tuntemattomien kanssa, jatkuvaan excuse me -tulvaan kun kävelen kahta metriä lähemmäksi toista ihmistä kaupassa ja veden puhdistamiseen ennen juomista. Tekstaamaan ihmisille soittamisen sijaan ja käyttämään laundromatin koneita ilman niiden jumittamista huuhteluasentoon. Osaan arvostaa ilmastointia talossamme ja kauppojen 24/7 aukioloja, leveitä katuja ja isoja parkkiruutuja. Sorruin jopa jo täällä alkaneeseen jouluhehkutukseen ostamalla joulukortit valmiiksi ja koukutuin Starbucksin pumpkin spice latteen.

En ole tuntenut koti-ikävää niin paljoa kuin etukäteen ajattelin, mutta olen toisaalta lähes päivittäin yhteydessä Suomeen. Täällä oleminen tuntuu hyvin luonnolliselta, enkä voi sanoa kokeneeni sitä kulttuurishokkia mikä yleensä odottaa ulkomaille muuttajaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kaipaisi tuttuja ihmisiä ympärilleni, mutta olen tietoisesti yrittänyt olla katselematta vanhoja kuvia kotoa etten ainakaan lietsoisi pahaa oloa niinä päivinä, kun kaikki uusi ärsyttää. Ne päivät kun harmittaa etten vieläkään tunne kolikkoja kassalla, tiedä mitä tehdä kun jokin asia ei hoidukaan ja ei enää jaksaisi soittaa kolmatta kertaa samaan toimistoon ja pyytää ohjeita. Tai kun en voi hoitaa toista asiaa koska en muista miehen sosiaaliturvatunnusta ja ilman sitä eivät omat paperini liiku laivaston sisällä - asia jonka opin yrittäessäni saada maahanmuuttoasioita hoidettua tukikohdassa, käytyäni kolmessa eri toimistossa ja vasta viimeisessä kuultuani, että kaikki tulee kiertää uudestaan sen kirotun tunnuksen kanssa.


Siinä missä kaikki uusi on alkuun jännittävää ja erilaista, alkaa tämä uutuudenviehätys jo hiipua. Kerrankin olisi ihana oppia jotain uutta ilman sitä kuuluisaa kantapäätä. Tietäisin ilman googlettelua ja ympäriinsä soittelua mitä tehdä ja minne mennä. Uusiin ihmisiin on ihana tutustua, mutta enemmän kaipaan sitä, että joku tuntee minut vuosien takaa, tietää mistä tulen ja kuka olen. 


Yritän oppia nauttimaan tästä hetkestä, sillä tosiasiassahan olen todella onnekas ja onnellinen saadessani tämän tilaisuuden tutustua toiseen kulttuuriin, oppia itsestäni ja vielä jakaa tämän kaiken elämäni miehen kanssa. Välillä täytyy muistuttaa itseänikin kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi ovatkaan.


Onnellista viikkoa murmelit!

4 kommenttia:

  1. Voi ei miten sun elämä kuulostaa (ja siis on :D ) niin erilaiselta ja ihmeelliseltä kuin oma tällä hetkellä. Tulee ihmeellinen olo kun tätä lukee ja muistelee meidän touhuja 10 vuoden takaa :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä olisi Sara 15-vee osannut tätä arvata :D Erilaista täällä toki on, mutta arkea silti kumminkin. Luin muuten juuri ennen muuttoa meidän kirjeitä ja voi luoja sitä myötähäpeän määrää! Seuraavan kerran kun olen Coloradossa tuon ne näytille ja voidaan muistella vanhoja ;)

      Poista
  2. Ahaa, tuo excuse me kuuluu siis asiaan. Minä olin paikallisessa ostoskeskuksessa, jossa isä kantoi pientä vauvaa. Aina kun hän itse tuppasi parin metrin säteelle, hän sanoi excuse me, vaikka tilaa kiertää oli vaikka kuinka. Mietin jo, että pelkääkö hän minun olevan joku hullu vauvanryöstäjä vai mikä miestä vaivaa... Onnellista viikkoa sinnekin! Ja kyllä, teillä on asiat hyvin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan... Kyseinen tapa ärsyttää minua enemmän kuin ehkä haluaisin myöntää, ja välillä vaikutan varmasti todella töykeältä jos en itse jaksa samaa hokea. Tuntuu pöljältä kun en OIKEASTI ole lähelläkään toista :)

      Poista

Hiphei ja hurraa, meikä tykkää kommenteista!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.