Minulta kysyttiin tovi sitten mitä mieltä itse olen USA:n laivastosta ja patriotismista ylipäätään, ja omasta vastauksestani alkoi tulla niin pitkä että siirsin pohdintani kokonaan omaksi postauksekseen ja päätin palata asiaan. Muistan kun mieheni tavatessani hän ilmoitti jo alkuun, että aikoo liittyä laivastoon. Syitä oli monia, mutta sotilasura on arvostettu työ ja heillä tämä kulkee suvussa. Olisittepa nähneet ilmeeni silloin! Sekoitus hämmennystä (kuka tätä haluaa?), surullisuutta (nehän kuolee omissa sodissaan jatkuvasti!) ja epäuskoa mitä kaikkea minun pitäisi kestää tätä jos suhteemme etenisi (eipä sillä että mulla olisi ollut mitään käsitystä mitä oikeasti olisi edessä...).
Suhtauduin silloin koko Yhdysvaltoihin paljon negatiivisemmin, kritisoin koulutusjärjestelmää ja terveydenhuoltoa minkä kerkesin, kirosin heidän ulkopolitiikkaansa ja tapaansa tunkea nenänsä joka soppaan maailmassa ja mitä enemmän luin maahanmuuttolaeista, sitä vähemmän halusin ryhtyä koko hommaan. Miehen sopimus oli kuitenkin jo allekirjoitettu, eikä poispääsyä enää olisi - sopimuksen purkaminen on lähes mahdotonta ilman että tekee jotain laitonta, ja se nyt ei tullut muutenkaan kyseeseen. Kun kerran sitoutuu tähän työhön, hallitsee se todella montaa osaa elämästä. Kaikista eniten minua on varmasti viime vuosien aikana turhauttanut se, että tämä instituutio on saanut päättää koska mieheni saa käydä Suomessa, koska saamme mennä naimisiin, missä tulemme asumaan, mitä mies saa viikonloppuisin tehdä... Siksi sanotaan, ettei sotilaiden kanssa kannata mennä naimisiin kun he ovat jo naimisissa ;) Sotilaat ovat sidottuja työhönsä 24/7, ja periaatteessa esimerkiksi tiettyä mailimäärää pidemmälle ei saa matkustaa viikonlopun aikana, sillä kaikkien tulee olla tavoitettavissa niinkin todennäköisen tilanteen edessä että sota syttyy siinä lauantai-iltapäivän hujakoilla.
Tässä sitä kuitenkin ollaan, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin,
sotilastukikohdassa jossa näkyy USA:n lippuja ja God bless -kylttejä varmasti enemmän kuin monessa muussa lähiössä, odottamassa seuraavaa kertaa kun mies pakkaa univormunsa ja
lähtee kuukausiksi puolustamaan maansa vapautta - vapautta, joka ei ole
uhattuna ollutkaan. Tähän normaalielämään olen kuitenkin tottunut jo, miehellä kun on perus 7-15 työ, ja pääasiallisesti viikonloput ovat vapaina. Hänet voidaan kuitenkin lähettää laivalle milloin tahansa, ja tässä sitä odotellaankin milloin arpa osuu häneen seuraavan kerran. Toukokuussa loppui edellinen puolen vuoden komennus ja uusi tulee ennen pitkää. Älkää kysykö mitä itse meinasin silloin tehdä, en tiedä itsekään :D
Oma suhtautumiseni asiaan on muuttunut siten, että huomaan olevani paljon seesteisempi, enkä kapinoi systeemiä vastaan ihan niin paljoa kuin aiemmin. Onneksi näin, olisi voinut käydä elämä aika raskaaksi jos olisin jatkanut kiukutteluani pidempään. Työ on työtä, ja tämä elämäntyyli sattuu vain vaatimaan hieman enemmän sopeutumista. Tottahan on, että laivasto mahdollistaa tällä hetkellä sen että saamme asua talossa johon meillä ei ikinä olisi muuten varaa, ja saan naputtaa graduani päivät sen sijaan että tekisin minimipalkalla töitä jotta pöydässä olisi ruokaa.
Mitä tulee isänmaallisuuteen täkäläisissä, on ollut helpottavaa huomata, että osa on hyvinkin kriittinen maatansa kohtaan, ja osaa kyseenalaistaa laivaston päätöksiä. Osa taas...
Not so much. Tämä pätee varmasti myös suomalaisiin, onhan sielläkin niitä vannoutuneita patriootteja sulkemassa rajoja. Niinkuin varmasti voitte kuvitella, hyvin ylpeitä täällä kuitenkin maasta ja laivastosta ollaan, ja vähän vähemmän ymmärtäväisiä kun kritisoin esimerkiksi aiemmin mainitsemaani kansallislaulun soittamista kahdesti päivässä. :D (korjaus muuten tähän, jälkimmäinen biisi onkin
Taps!). Toisaalta, olisin varmasti itsekin maanpetoksesta syyttämässä jos joku naputtaisi esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista, olivat ne sitten kuinka vanhanaikaisia ja jäykkiä tahansa. (Tähän väliin on kyllä pakko kertoa juuri tapahtuneesta: kävin tukikohdan elokuvateatterissa, ja mikäs muukaan sieltä pärähti ennen elokuvan alkua soimaan kuin kansallislaulu... Meikän ilme siinä kohtaa kun kaiuttimista kuului "Please stand for the national anthem of the United States of America" oli varmasti jännittävä. Eikä tässä vielä kaikki, sillä itse elokuva oli aikamoista propagandatykitystä, jossa mieleenpainuvin line oli varmasti se, kun Pohjois-Korea hyökkäsi USA:an ja Chris Hemsworth puhui sotaan lähteville jenkkikapinallisjoukoille: "When we go into other countries, we bring the order. Here, we bring chaos." Purskahdin tahattomaan nauruun. Muut eivät.)
Summa summarum, en voi sanoa että aina ymmärtäisin miksi tämän tien haluaa valita, mutta olen yrittänyt oppia näkemään ne hyvät puolet. Kasvattavaa tämä ainakin on, ja näenpähän tästä kulttuurista puolen johon kovin monella suomalaisella ei ole pääsyä! Vaihtoehtoahan minulla ei ole, sillä sopimus jatkuu vielä 2 vuotta, 37 viikkoa ja 6 päivää, mutta kuka tässä päiviä laskee?
Kuvituksena laivaston synttäreiltä napatut kuvat. Näytin ihan munapäältä hahaha.
