Onnen hetkiä

Viime aikoina meikää on suunnattomasti ilostuttaneet mm. seuraavat asiat:

• Oman kodin löytyminen ja meikän allekirjoitusta vailla oleva vuokrasopimus! Elokuun alusta mies pääsee jo laittamaan kotia kuntoon. Kyseessä siis paritalon puolikas, 2mh+oh+k+kh+wc+at. Kaksi kerrosta, woop! 
• Sukulaislapset! Heidän hyvästeleminen tulee olemaan kylläkin varmasti kamalinta. Aikuiset ymmärtävät ja heidän kohdallaan osaan itsekin järkeillä, ettei harvempi näkeminen muuta mitään, mutta lasten kohdalla on riipaisevaa tajuta, että jää niin paljosta paitsi.
• Sukulaisten suunnitelmat tulla kylään <3

• Kesäjuhlat ja mansikkakakku

• Hepat!

• Viimeiset viisi työpäivää, joiden jälkeen urani asiakaspalvelijana on toivottavasti ainakin hetkellisesti ohi
• Riemu siitä, että mahduin lukion ekalla ostamiini farkkuihin

Vastavaavasti huonoja juttuja on olleet viimeiset viisi työpäivää, kesänuha, vesisade, kamerattomuus (lupaan lopettaa puhelinkuvien postaamisen heti kun saan käsiini kameran), gradu, loppumaton tavaran määrä kun sitä yrittää pakata (olisiko sillä, että olen säilönyt farkut lukion ekalta mitään tekemistä em. lauseen kanssa?)... jne. Enemmän niitä hyviä juttuja on silti; farkut pitävät meikän tyytyväisenä aika pitkään.

Suurta jakomielitautisuutta on aiheuttanut myös erinäisten listojen tekeminen ja countdownien laskeminen (5 työpäivää, 34h 15min! 12 päivää aikaa kirjoittaa gradua! 20 päivää miehen tuloon! 27 päivää muuttoon!). Jatkuva jonkin odotus on raskasta mutta neuroottinen mieleni lepää kun näkee konkreettiset numerot. Onpa kummallista tajuta ajan rajallisuus, pelätä hyvästien sanomista ja samalla odottaa jotain niin paljon ettei melkein pysty hengittämään. Kaiken tämän tavaramäärän, pahvilaatikoiden ja hämmentävien kasojen keskellä on aika vaikea ottaa tästä "kaikki irti" ja nauttia viimeisistä viikoista Suomessa - lähinnä haluaisin raivata lattialta edes Saranmentävän aukon, katsoa nauhalta Gilmoren tyttöjä ja syödä pannaria.

Onko joku oikeesti oppinut elämään hetkessä? Jos, niin vinkkejä kommenttiboksiin, kiitos.

"Congratulations and good luck!"

Näihin sanoihin päättyi viisumihaastatteluni viime viikolla! Damn straight. Tänään sain vihdosta viimein postista passini, jonka välissä on viisumini Jenkkeihin! Hurraa! Kaikki tuska ja työ ja kyyneleet ja paniikki on ohi, ja nyt voin rauhassa keskittyä muuttoon. Aivan uskomaton fiilis, saan kahden vuoden kaukosuhteen jälkeen vihdoin asua taas samassa maassa mieheni kanssa, ostaa huonekaluja ja kiukutella kotitöistä (kyllä vaan, ne asiat mitä te pidätte itsestäänselvyyksinä ovat meille aivan uutta ja ihmeellistä!). Arki se iskee vastaan lopulta sielläkin, mutta on kieltämättä mukava ajatus riidellä jostakin normaalista asiasta, eikä pohtia mitä tekisimme jos viisumi hylättäisiin... Tätä lausetta voin kyllä katua pian! Aika on varmasti kullannut muistot miehenkin mielessä, ja luulenpa, että hyvin pian hän rysähtää maan pinnalle ja muistaa kuinka epäsiisti ja ärsyttävä osaankaan olla.

Haastattelu oli itseasiassa ihan miellyttävä kokemus, lähinnä multa kyseltiin meidän suhteesta, miehen työstä ja tulevaisuuden suunnitelmista, mutta muuten aika kivuton juttu. Jännitin kyllä maailman eniten koko hommaa, ja siksi en edes voinut päivittää blogia kun pelkäsin jinxaavani tämän jotenkin! :D Jos haluat lukea lisää, englanniksi olen selittänyt haastattelusta täällä.

Koko prosessi on ollut uskomattoman stressaava ja raastava, varsinkin tällaiselle worrywartille kuin meikä. Positiivisia asioita tästä on kyllä myös seurannut, mm.

• Edelleen, kiitollisuus niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kehittäneet Skypen ja Whatsappin
• Ystävien ja miehen kärsivällisyys meikän kanssa on kasvanut varmasti tolkuttomasti, ottaen huomioon kuinka raskas osaan kaikessa neuroottisuudessani olla
• Asioiden tärkeysjärjestys: deployments, raha, tyhjillään oleva tuleva talo ja erimielisyydet sisustusratkaisuissa (skandinaavinen minimalismi vs. jenkkiläinen suuruudenhulluus ja palava rakkaus kaikkeen eläinkuosiseen) saavat aivan uudet mittasuhteet kun vastassa on pelko siitä, ettei lupaa myönnetä ja olisimme erossa seuraavat kolme vuotta (puolen vuoden komennus ei ole mitään tähän verrattuna, mutta eläinprintit ovat edelleen iso no-no)
• Usko siihen, että kun selvisimme kaikesta tästä, selviämme varmasti myös monesta muusta haasteesta mitkä meitä odottaa ensi (!!!) kuussa

Luit oikein, lippuja etsimme nyt elokuun loppupuolelle, miekkonen on tulossa Suomeen juhlimaan veljeni häitä ja haluaisimme kekkereiden jälkeen yhdessä lentää KOTIIN. Siihen on aika tarkkaan kuusi viikkoa aikaa... Nyt sole siis kuin pakata laukut, muuttaa loput tavarat vanhempien varastoon, saada talosopimus ja siihen liittyvät asiat hoidettua Jenkeissä, kirjoittaa gradu ja lähteä. No biggie.