Busy bee

Voi ihanat kun piristitte pientä mieltäni viime postauksen kommenteilla - kiva kuulla, että olette vielä matkassa mukana! Nyt kun vielä itse keksisin jostain ajan tähän kaikkeen. Päädyin vaihtamaan työpaikkaa tällä viikolla, enkä ehdi enää mitään. Kokoaikaiseen työntekoon totuttelu vie aikaa ja kotiin päästyäni vain olen. Kyllä tämä kuitenkin tästä, tasapaino löytyy varmasti! Maltti on valttia ystävät hyvät.

Työnhaku täällä jos joku on Erilaista. Nykyisen työni kanssa hakupapereiden lähettämisestä töiden aloittamiseen kului 4,5 kuukautta, kirjallinen koe, kolme haastattelua, jumalaton taustatutkimus, huumeseula ja terveystarkastus. Kuulostaa hullulta, eikö? Täkäläisittäin kuitenkin aika normaalia.

Mulla meni tosi pitkään, että rohkaistun edes hakemaan töitä. Olen uusissa tilanteissa ujo, enkä juuri pidä niistä. Ironista, että päädyin muuttamaan toiselle puolelle maapalloa... Ehkä tässä kuitenkin huomaa juuri sen, kuinka uskaltaminen kannattaa. Aloitin uuteen työkulttuuriin tutustumisen tekemällä ensin vapaaehtoistöitä, ja sain samalla paikallista työkokemusta, mikä on myöhemmin osoittautunut todella tärkeäksi. Kävin employment workshopeissa ja harjoittelin jenkkiläisiä työhaastatteluja varten - täällä ne ovat oikeasti vaikeita tilanteita ja kysymyksiin on varauduttava hyvillä vastauksilla. Mitään vastaavaa en ole Suomessa kokenut! Harjoittelu selvästi kannatti, sillä päädyin lopulta ensimmäiseen USAssa hakemaani työhön, vaikka aikaa kuluikin ja ehdin välissä tehdä muutakin. Uudessa työssäni olen viihtynyt todella hyvin! Kukaan työtovereista ei ole edes tiennyt minun olevan ulkomaalainen, joten sulautuminen joukkoon on ollut helppoa. Asian tultua ilmi olen vastannut myös tuhanteen Suomea koskevaan kysymykseen, mutta se on ainoastaan kiva asia - mielelläni kerron kotimaastani kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Tällä hetkellä yleinen konsensus taitaa olla, että Suomessa on kaikki paremmin haha.

Kuva

Rohkeaa ja rentouttavaa loppuviikkoa!

I'm back! ...sorta.

Apua, mihin tää kaikki aika yhtäkkiä katos? Podin pientä blogiepämielenkiintoa kesällä palattuani Suomesta, ja sitten tapahtuikin kaikkea ja koko blogi jäi. Viime viikkoina useampikin tuttu on kysellyt postausten perään, mutta mitä pidempi tauosta tuli, sitä vaikeampi oli aloittaa uusi postaus.

En oikeastaan edes tiedä mitä tässä on jäänyt kertomatta (kaikki) ja mitä pitäisi sanoa. Mies ei ole vieläkään kotona, komennusta on nyt jatkettu kahdesti ja muutama kirosana heitetty tässä syksyn mittaan. Kisäväsymystä ilmassa, sanoisinko. Loppuu huumorintaju hajonneiden autojen, lämminvesivaraajien ja vähän kaiken muunkin suhteen - miten voikin olla, että kaikki hajoaa juuri nyt?

Aloitin työt vihdoin, enkä oikeastaan tiedä, miksi viivyttelin asiaa näinkin pitkään. Ei sillä, että töistä olisin kieltäytyny missään vaiheessa, mutta olisin voinut olla aktiivisempikin työnhakija. Koko kesä olisi mennyt niin paljon nopeammin, jos olisin tehnyt muutakin kuin kuntoillut ja juhlinut, hah. Nyt kuitenkin olen ikionnellinen uusista ympyröistä, ajoittaisesta kiireestä ja viikonlopuista, jolloin ehtii muutakin kuin potea päänsärkyä ja huojuvaa oloa.

Kaikki on täällä siis aikalailla ennallaan, ja ihan hyvin.

Entä siellä? Lukeeko tätä enää kukaan? Huutakaa hep! Ja kertokaa samalla mitä sinne kuuluu, ja mistä olen jäänyt paitsi viime kuukausina.

xoxo, Sara

One year today

Tänään tulee vuosi täyteen siitä, kun muutin tänne. Uskomatonta ajatella kaikkea sitä, mitä olen vuoden aikana oppinut, kuinka paljon olen kasvanut ihmisenä ja mihin olenkaan loppujen lopuksi pääni pistänyt.

Vasta jälkikäteen olen tajunnut, kuinka vaikeaa elämä oli saada täällä alkuun, ja kuinka yksinäistä oli kirjoittaa gradua tuhansien mailien päässä kaikesta vertaistuesta. Vaikka en sillä hetkellä kokenutkaan mitään kulttuurishokkia, on se nyt selvää, että todellakin koin. Itkin turhautumistani niin monesti, yritin oppia asioita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, pelkäsin jatkuvia uusia tilanteita, kirosin kun en tajunnut puhelimessa mitä puhutaan ja kaipasin Suomea.

Vasta viime keväänä tunsin olevani kotona, ja palaset asettuivat kohdalleen. Minulla on pieni, mutta uskomattoman ihana kaveripiiri, lupsakka koira, talo, jossa viihdyn ja mies, jonka kotiinpaluuta en millään jaksaisi odottaa <3

Ei elämä siltikään aina mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta on se jo huomattavasti helpompaa. Uuteen maahan muuttaminen ja elämän rakentaminen tyhjästä on todella rankkaa, en valehtele. On se silti sen arvoista. Viimeinen vuosi on ollut täynnä niin paljon naurua, onnea, uusia uskomattomia kokemuksia, reissuja, paikoilleen asettumista ja itseni haastamista, että se jyrää sata nolla kaiken negatiivisen yli.

Jos siellä on joku samankaltaisessa tilanteessa, tsemppiä aivan hirveästi. Lupaan, että jossain kohtaa helpottaa.

4th of July

Ironista kyllä, vietin Jenkkien itsenäisyyspäivää hyvin suomalaisissa tunnelmissa. Noin tunnin ajomatkan päässä on suomalainen leirintäalue, Hauli Huvila, joka on eksklusiivisesti suomalaisten ja heidän kavereidensa ja perheen käytössä. Paikka on ihana, Kings Riverin varrella ja mikä parasta, suomensukuisia täynnä. Vietimme leppoisan lomapäivän grillaten ja jäätävän kylmässä joessa pulikoiden. Oli niin ihana päästä puhumaan suomea pitkästä aikaa, ja kuulla muiden tarinoita siitä, miten he tänne ovat päätyneet.

Pelasimme myös porukalla mölkkyä, ja hävisin jokaikiselle jenkille jonka kanssa pelasin, hah. Videolla meikän taidonnäyte - kyllä kelpasi kehua kuinka tätä peliä on pelattu pitkin kesiä Suomessa... Se näkyy.

Sunday Drive

Lähdimme kahden kaverin kanssa päiväksi Sequoian luonnonpuistoon Sierran Nevadan vuoristoon, joka on tunnettu jättipunapuistaan ja eritoten puumassaltaan maailman suurimmasta puusta General Shermanista. Puiston sisäänkäynti on noin tunnin matkan päässä meiltä, joten paikka on ihanteellinen päiväreissukohde. Kaverillani on iiiihana avo-Mini-Cooper, ja mutkaisia vuoristoteitä oli mahtava kruisata  - pienenä miinuksena matkapahoinvointi ja auringon porottaminen iltapäivästä jo niin paljon, etta kaikilla meillä taisi joku kohta kärähtää, aurinkosuojasta huolimatta.

Ylläolevassa kuvassa General Sherman on keskimmäinen kolmesta puusta. On vaikea saada kameralle taltioitua puiden kokoa, mutta verratkaa vaikkapa puun juurella näkyviin ihmisiin. 

Puistossa voisi trekkailla ja vaeltaa loputtomiin, mutta me kävimme tsekkaamassa punapuita ja kiipesimme Moro Rockille, josta avautuivat ihanat näkymat yli Central Valleyn. Harmi vaan, että saasteet ovat niin mahdottomia täällä laaksossa, ettei näkymat yletä enää niin pitkälle kuin esimerkiksi 80-luvulla.